(Nuoren) opettajan varaventtiili

Äkillinen öinen lumisade valkeutti maat ja karkotti pimeäväsymykseni.

Kaupunki näyttää kauniilta lumen peittämänä. Täytyy tunnustaa, että työmatkani ei ole Suomen rumimpia!

Hassua, miten jotkin asiat tulevat aktiivisiksi vasta pitkän ajan päästä.

Kaksi vuotta sitten olin pupun kanssa lyhyellä lomalla Amsterdamissa. Kuin sattumalta löysimme erään kanavan varrelta kaupungin suurimman antikvariaatin, joka oli täynnä yksityishenkilöiden pitämiä pieniä myyntipisteitä. Tavaraa oli todella paljon ja suurimman osan olisi halunnut kantaa kotiin. Mutta minulle ominaiseen, pihiin tapaani en ostanut mitään. Olen rationalisti; kun ei ole tilaa, tavaraa ei osteta.

Pupun mielestä olen latistusmankeli.

Kun olimme lähdössä, hän iski silmäänsä pieneen, vaatimattomaan pyyheliinatelineeseen ja päätti saada sen omakseen. Yritin nätihköstii kysäistä, mihin hän aikoi sen laittaa, mutta sillä ei ollut väliä. Hän halusi sen vain siksi, että se oli hänen mielestään kaunis. Piste.

Kotiin tullessa mikään paikka ei pupulle kelvannut, minua suututti, ja niinpä esine jäi kaapiin, unohtuikin sinne lopulta. Vasta nyt, viime viikolla muistimme koko kuivaustelineen olemassaolon. Ajat olivat muuttuneet, torppa hankittu, kunnostettu ja kalustettu - ja sopiva paikka löytynyt.

Pupu hymyili koko ajan hieman itsetietoista hymyä minun ruuvatessani telinettä seinään.

Tuntuu hullulta, että viikon päästä on jo joulu! Kun on koko ajan värkännyt ja puuhannut ja väsännyt, niin aika on mennyt kuin siivillä. Mutta nyt; perjantaina on koulun joulukirkko, lauantaina tulevat isä ja äiti ja sunnuntaina päästäänkin jo joulupöytään. Pitäisi etsiä jostakin vuoden 1938 käännöksen mukainen Raamattu, jotta voisi pöydässä lukea jouluevankeliumin. Se perinne on äidille niin tärkeä, etten tahdo sitä katkaista.

Koko viikonloppu vietettiin taas torpalla, missä naapuritkin olivat jällen. Enää heidän läsnäolonsa ei harmittanut tai tuntunut tyhmältä. Taisi olla vain omaa väsymystä viime viikolla, kun niin kiukutti...

Pupun kanssa pidettiin listoitusurakkaa ja saatiinkin huoneet melkein valmiiksi. Enää ei puutu muuta kuin tuvan kattolistat ja toisen kamarin ikkunanpielet, niin sisätilat olisivat täysin valmiit. Oikein iloinen olen siitä, että saatiin listat laitettua siihen kamariin, mihin vanhukset majoittuvat. Samalla saatiin seinälle ystäviltä lahjaksi saatu turkkilainen kilim-matto. Koko huone alkaa olla tosi kauniin näköinen. Toivottavasti vanhuksetkin viihtyvät!

Jo aiemmin ohueksi kulunut heteronoloisuuteni koululaisten silmissä hioutui - jos mahdollista - vieläkin ohuemmaksi.

Olin ruokalavalvojana vahtimassa töniviä ja etuilevia lapsia. Yhtäkkiä eteeni riensi nuori tyttö. En tuntenut häntä, koska en opeta hänen luokkaansa.
"Ope, oliksää toissa viikolla kattoon Pähkinänsärkijää Baletissa", kysyi natiainen.
"Joo", mä vastasin, "olitko sinäkin siellä?"
"Mää arvasin, että se olit sinä ja sitten siinä oli muitaki miehiä. Tykkäsiksää?"
Kylmä hiki kihosi pintaani. "Mistä?"
"No siitä baletista, tiätty. Mää harrastan balettii."
"Oli se ihan ok. Minä en ole mikään suuri klassisen baletin ystävä, mutta kyllä sitä oli ihan kiva katsoa."

Tyttö nyökkäsi hyväksyvästi ja pomppi väentungoksen halki tiehensä kohti portaikossa odottavia kavereitaan. Baletinharrastajia hekin, luulen.

Vaara ohi, ajattelin. Paitsi että tyttö saavuttaessaan portaita ja kavereitaan ei enää malttanut pitää juuri kuulemiaan tietoja sisällään, vaan huusi ne ystävilleen: "Joo, oli se just toi opettaja siäl baletissa joittenki miesten kans. Ja se sano että se tykkää hirveesti baletissa käynnistä!"

Tunsin, kuinka ruokaa jonottavien ysiluokkalaisten hopparipoikien katseet kääntyivät ensi kohti tyttöä ja sitten minua. Hymyilin heille ohimennen ja lähdin hakemaan oman annokseni tonnikalalaatikkoa.

Nyt talven harmaus alkaa saavuttaa minua. Olen yleensä kohtuullisen huono masentumaan, ja silloinkin kun olen allapäin, ei olo kestää kauaa. Mutta nyt tämä jatku sade ja harmaus alkavat päästä voitolle. Ei innosta, ei huvita, ei kiinnosta. Tekisi mieli mennä peiton alle ja jäädä sinne.

Pupu on meistä kahdesta se, joka reagoi väsymykseen vahvemmin. Olen viime aikoina yrittänyt tasoittaa hänelle tietä, koska hän suorittaa lisäopintoja ja yksi iso tentti sattuu juuri täksi päiväksi. Kun runsaan tenttilukemisen lisäksi tehtävänä on normaali opetustyö, koeruuhka, arviointirumba, kotielämä ja vielä muut opintoihin liittyvät tehtävät, alkaa hän olla aika uupunut. Siksi minä olen yrittänyt tehdä ruokaa ja puuhata muuta, pientä näkymätöntä, niin että hän askareensa jaksaisi.

Olen varma, että jossakin päin Atlanttia on kuoppa, josta kaikki vesi on satanut Turkuun. Jos edes olisi lunta, maailma näyttäisi siedettävämmältä. Tätä koleaa märkyyttä ei sudeettikoillismaalainen jaksa.

Huomaan, etten oikein jaksa innostua mistään. Ystävä soitti tänään ja kysyi, lähdenkö hänen seurakseen katsomaan ShowWhat-esitystä, mikäli hän saa liput. Lupasin lähteä, ja nyt kun liput on hankittu, minua ei huvita yhtään. Mielummin makaisin kotona ja olisin.

Voi kun tulisi pian joulu ja lomaa ja vapaata, niin jaksaisi ehkä taas..!

Kävin musiikkikirjastossa etsimässä sanoja kahteen lauluun, mutta ei löytynyt. Tai toista ei löytynyt lainkaan ja toisesta löytyi aivan eri käännös, mihin olin tottunut. Harmi.

Jos joku sattuu tietämään, mistä löytäisi SUOMENkieliset sanat Beatlesin lauluun When I'm 64 ja Piafin esittämään klassikkoon No je ne regrette rien, kertokoon minulle. Lupaan kuolata kiitollisuudesta.

Ja lisäksi; Sähköpuutarha-blogi poistui keskuudestamme toiselle palvelimelle sen tarjoamien parempien ominaisuuksien vuoksi. Millaisia ne ovat? Mitä kuuluu täyden palvelun toimitukseen?

Nimim. Neuvoton

Alkaa mennä hermo.

Viikonloppu meni torpalla, niin kuin aina. Ja naapurit olivat meillä niin kuin aina. Siinäpä se.

Naapurimme, ostaessaan naapurimökin, aikoivat yöpyä viikonloppuisin keskustan motellissa, jotta ei tarvitsisi aina illan päätteeksi ajaa hurauttaa kotiin. Minusta ja pupusta se kuulosti paitsi vaikealta, myös kalliilta, ja siksi sanoimme, jotta he voivat yöpyä meidän vieraskamarissamme aina, kun on tarvis.

Mikä onkin tapahtunut. Mutta nyt kun on tullut joulukiireet ja töissä jumalaton stressi, alkaa ajoittain väsyä siihen, että viikonloppupaikassa onkin aina kaksi muuta. Pidän ystävistämme kyllä kovasti, mutta nyt alkaa tympäistä se, että syömässä on myös muita; aamuheräämisen ajankohtaan vaikuttavat toisetkin; että libidot eivät voi laulaa duettoaan milloin tahtovat. Kun aina joku koputtaa kamarin oveen; 'En kai häiritse, mutta...'

Vaan ei auta. Mikä on luvattu, on luvattu ja siitä ei lipsuta. Toivottavasti naapurmökin remontti etenee ripeästi, jotta omistajat pääsisivät kohta maate oman katon alle...

Nyt on kaikki kokeet korjattu. Pitäisi alkaa miettiä arvosanoja. Vaikeaa puuhaa, joka vuosi.

Kesäpoika kirjoitti edelliseen bloggaukseen kommentiksi, että siinä vaiheessa kun ystävät tuntuvat velvollisuudelta, vaatii itseltään liikaa.

Juttu ei ole oikeastaan siinä. Mulla ei oikein ole velvollisuusystäviä, mitä nyt jotkut kaverit töistä. Ystävyyssuhteiden kuivahtaminen johtuu siis muista syistä.

Luulen, että parisuhteessamme (5,5 vuotta) ollaan tultu siihen vaiheeseen, että enää ei haluakaan olla vain ihan kahdenkesken. Pitkään riitti pelkästään pupun seura, mutta nyttemmin on sellainen olo, että haluaa myös muita kontakteja.

Ei niin, etteikö pupun seura kelpaisi. Kivaa meillä on <leveä virnistys> mutta kaipa ihmissihteiden anatomiaan kuuluu alun tiivis yhteiselo ja sen jälkeinen osittainen palautuminen sosiaalisuuteen. Mutta kun niin pitkään on laiminlyönyt osaa kaverikontakteista, on vaikeaa saada aikaiseksi aloittaa uudelleen.

Ja uusien ystävien hankkiminen - se se vasta vaikeaa onkin! Luulenpa, että kaikkein mielenkiintoisimmat uudet ihmiset olen tavannut tämän vuoden aikana täällä Ranneliikkeen blogisivulla. Olisi kyllä hauska tavata joskus livenä kaikki! Katsoa, että miltä näyttääkään Sleepy, kesäpoika, Tui ja monet, monet muut!

Voi kiesus, kun eilen oli kivaa!

Istuttiin baarissa ja pelattiin Huojuvaa tornia, katsottiin aika huonoa improvisaatioesitystä ja juotiin olutta.

Enkä tullut edes kovin humalaan, ajatelkaas.

Tapasin paljon vanhoja ystäviä, joita en ole nähnyt aikoihin. Aina kun heitä näkee, tuntee vihlaisun sydänalassa. Pitäisi ottaa yhteyttä. Pitäisi soittaa. Pitäisi käydä. On hirveän sääli, ettei ole löytävinään aikaa, vaan käyttää päivänsä toisaikaisiin asioihin. Kuten bloggaamiseen. Pitäisi vain riuhtaista itsensä irti ja saada aikaiseksi.

Pitäisi lopettaa sodat ja keksiä lääke syöpää vastaan.

Pupun libido on joko kuullut minun libidoni kutsuhuudon tai sitten sekin luulee kevään tulleen. Näkisittepä, kuinka leveästi olen hymyillyt koko päivän...