(Nuoren) opettajan varaventtiili

Tässä vielä toinen kuva etäämpää.

Kello on kyllä aika pieni ja yllätyinkin siitä sitä hakiessani. Mummolani kello oli tuplaten suurempi. Mutta itse tupakin oli viitisemkymmentä neliötä. Meidän pikkutorppaan kelpaa pienempikin.

Hiihtoloma alkaa olla takanapäin. Lähdettiin pupun kanssa torpalle lomanviettoon, mutta pakkanen alkoi kiristyä päivä toisensa jälkeen niin, ettei ulkona oikein pystynyt tekemään töitä. Istuttiin sisällä ja rupateltiin. Kun puheenaiheet alkoivat käydä vähiin, lähdettiin kotiin. Hittoako sitä kylmässä torpassa tuppisuuna, vaikka suomalainen olisikin?

Sain erään toiveeni täytetyksi. Olen alusta asti halunnut torpalle vanhan ajan tupakelloa. Sellainen oli lapsuudessani mummolassani Etelä-Pohjanmaalla ja jotenkin on jäänyt mieleen sen tasainen, rauhoittava raksutus.

Tupakelloja ei ole kovin montaa eteeni osunut, mutta silloin tällöin vanhojen tavaroiden liikkeistä on eteen tupsahtanut yksittäisiä kappaleita. Ongelmana on vain ollut, että ne eivät ole välttämättä toimineet. Toinen haittapuoli on ollut hinta. 350 euroa kellosta, joka ei välttämättä toimi yli kahta päivää, on aika lailla liikaa.

Kunnes.

Kurkkasin huvikseni nettihuutokauppaa, ja kuinka ollakaan, siellä kaupattiin yhtä nättiä kelloa. Liityin äkkiä sivuston jäseneksi, tein tarjouksen - ja seuraavana päivänä tarjoukseni oli hyväksytty! Olen 105 euroa köyhempi, mutta samalla onnellinen lapsuuden äänimuiston uusi omistaja.

Kellonmyyjä, yli 70-vuotias mies, asui Salossa ja autoilimme sinne pupun kanssa tiukua hakemaan. Myyjä oli todella mukava, ja hän kertoi harrastavansa kellojen keräilyä ja kunnostusta. Nyt kokoelmat alkoivat kasvaa liian isoiksi ja jostakin oli pakko vähentää.

Onneksi.

Kipakka viikonloppu torpalla.

Perjantaina koko mökki tuntui jäiseltä, vaikka siellä on pieni peruslämpö päällä jatkuvasti. Vaikka tultuamme lämmitimme kakluuneja ja hellaa ja vaikka mitä, vaikutti siltä, että lämpö ei nouse. Mikä johtui ehkä siitä että ulkona pakkanen kiristyi. Kun sisällä oli lämmintä kaksitoista astetta, oli ulkona elohopea laskenut miinus kahteenkymmeneenseitsemään. Piti nukkua hyvin liki toista.

Pupu on ollut flunssainen ja oli osan viime viikkoa sairaslomalla, mutta tauti ei ota talttuakseen. Lauantaina hän alkoi tulla kipeäksi jälleen ja samaa matkaa hiukan kärttyiseksi. Minä olin puolestani ärtynyt kaikesta ja kaikista, joten vuoronperään heitimme toisillemme jotakin piikikästä ja otimme nokkiimme.

Mutta kaipa niin kuuluu ollakin. Ei aina voi olla onnea ja auvoa, vaan ajoittain täytyy voida tuntea negatiivisia tunteita toista kohtaan. Kunhan niistä vaan osaa keskustella ja puhua toisen kanssa. Yksin kyräillessä asiat saavat helposti liian väärät mittasuhteet.

Tänään asiat olivat taas kunnossa. Kotiin tultuamme pupun ex-ex-poikaystävä tuli hetkeksi käymään. Minä en ehtinyt pitää kauaakaan seuraa, koska lähdin käymään salilla. Palattuani pupu sanoi - kuunneltuaan exänsä mietteitä tästä maailmasta - olevansa iloinen, että meillä kahdella on samanlaisia haaveita ja paljon puhuttavaa keskenämme. Exä oli kertonut, että nykyisen miehensä kanssa heillä on puheenaiheet kaluttu loppuun jo aikaa sitten.

Olen iloinen, että meillä on vielä jutunjuurta.

Olen yrittänyt käydä salilla kolme kertaa viikossa ja tähän asti olen pysynyt tavoitteessani. Huomaan, että olo on paljon pirteämpi ja vireämpi, vaikka kiire tulee, kun pitää juosta kotiin käyttämään ötökkää ulkona ennen treenejä.

Yksi hauskimpia kohtia kuntosalimatkassa on förikyyti. Turussa on jäljellä vielä yksi kaupungin vanhoista ketjuvetoisista jokilautoista. Harva ei-turkulainen tietää sen olemassaolosta, mutta kaupunkilaisille se on rakas.

Föri liikennöi edestakaisin Aurajoen yli Turusta Åboon aika lähellä satamaa. Kyyti kestää pari minuuttia eikä maksa mitään. Järkevintä kai olisi rakentaa tilalle kevyenliikenteen silta, mutta silloin laivat eivät pääsisi yläjuoksulle. Muistelen sitä paitsi lukeneeni jostakin, että nykyinen föri on jo yli sata vuotta purjehtinut siksakkia nykyisellä paikallaan. Lieneekö totta?

Itse nautin förin kyydistä. Kun juoksee ja kiiruhtaa paikasta toiseen, on ihana hetkeksi istahtaa ja hengähtää. Näköalatkin keskeltä jokea ovat huimaavat. Kun seuraavan kerran tulette Turkuun, käykääs kurkkaamassa!

Aamulla mittari näytti 22 pakkasastetta. 'Onneksi' pupu on ollut flunssassa ja sairaslomalla, joten minä sain auton käyttööni työmatkoja varten.

Luokissa oli lämmintä 14 astetta. Olisi mielenkiintoista tietää, mistä koululaitos maksaa vuokraa tilalaitokselle, kun tuuletus ja lämpö eivät tunnu sisältyvän hintaan.

Viikonloppuna ei pupun kurssin takia menty maalle torpalle, vaan pysyteltiin kaupungissa. Minä olin kuin persiiseen ammuttu karhu. Kiukutti koko ajan, ärsytti ja tympäisi. Ja kehenkä muuhun sitä pahaa oloa purkaisi jos ei pupuun..?

En tiedä, mikä minua vaivasi. Jotenkin oli sellainen olo, että elämä liukuu ohi niin, että ei saa oikein tartuttua siihen. Että jokapäiväinen rutiini syntyy siitä, että herää, käy töissä, palaa kotiin ja katsoo telkkaria ja sitten menee maate.

En ymmärrä, miten muiden elämä siitä isommin eroaisi. Mutta jotakin olisi kiva. Kun tietäisi, mitä. Ja kun ei tiedä, ahdistaa. Ja sitä sitten ilmituo mököttämällä pupulle. Ja kun hän kysyy, mikä vialla, pitää vastata, ettei mikään ja mököttää varmuuden vuoksi enemmän. Kaikki se on kuitenkin hänen vikaansa, vaikka kukaan ei vielä tiedä, miten.

Urhoollisesti pupu kesti happaman naaman katselun, mutta sunnuntaina hänelläkin revähti lihas päässä liiasta yrittämisestä ja hän alkoi mököttää takaisin.

Homojen kaksintaistelu.

Asiat saatiin kuitenkin puhuttua auki ja loppuilta oli ihan kiva. Kun katsottiin telkkaria ja mentiin sitten maate. Ja aamula herättiin töihin.

Pitäisikö sittenkin mököttää vielä vähän?

Luulen, että olen lähiaikoina saanut yhden ystävän takaisin ja menettänyt yhden.

Opiskeluaikana minulla oli erittäin hyvä ystävä. Tapasimme liki päivittäin, kävimme ulkona, iskimme samoja miehiä - jotka hän aina sai, minä en - tunsimme toisemme niin hyvin, ettei hyvää juttua välttämättä tarvinnut kertoa loppuun asti, koska toinen tajusi pointin heti. Sitten hän muutti Helsinkiin opiskelemaan.

Tottakai pidettiin yhteyttä ja nähtiin silloin tällöin, mutta hiljalleen jotakin alkoi uupumaan. Jutut pitikin kertoa loppuun asti ja tapaamisten alku meni kuulumisten vaihtamiseen... Opintojensa jälkeen hän muutti takaisin Turkuun, mutta jotenkin viiden vuoden aikana olin tottunut siihen, että hän ei ollut täällä, joten oikein koskaan ei edes tajunnut iltapäivisin töiden jälkeen kaffeseuraa etsiessään, että hänkin oli täällä.

Nyt kuitenkin, hiljalleen, olemme löytäneet toisemme puhelinmuistiosta, ja eilen, kun pupu oli potemassa kotona kröhää, kävimme yhdessä baarissa. Tuntui, kuin kaikki olisi taas niin kuin ennen. Juttu luisti, ajatukset kulkivat samaa rataa. Kuin olisi kotiin tullut.

Toisin on exäni kanssa. Kun erosimme kymmenisen vuotta sitten, päätimme, että pysymme ystävinä. Teimme myös kovasti sen eteen töitä ja niin muutuimmekin hiljalleen entisestä pariskunnasta ystäviksi. Kävimme ulkona yhdessä, reissasimme yhdessä Jyväskylän Prideen, mistä pupunkin löysin.

Mutta hiljalleen ystävyys alkoi muuttua joksikin oudoksi. Aloin olla hänen silmissään jotakin muuta, vaatteeni olivat vääriä, hiukseni rumasti, vartalo plösähtänyt, elämä köyhää ja tavanomaista. Hänen elämänsä oli paljon kiinnostavampaa hänen mielestään. Hänen hiuksensa oli leikattu juuri oikeassa hiussalongissa, vaatteet kalliit ja matkat Dubaihin ja Zanzibarille olivat jännempiä kuin minun ja pupun Amsterdaminreissut. Vanhat yhteiset ystävämme olivat väsyttäviä Ja torppa! Kuka vapaaehtoisesti hautautuu korpeen kunnostamaan lahoja rakennuksia!

Ei kritiikki minua haitannut, koska minä itse tiedän, mitä minun elämäni, ja olen siihen ihan tyytyväinen. Mutta kun arvostelusta tulee kahvilakäyntien pääasiallinen sisältö ja kun se jatkuu muiden läsnäollessa (muistatteko kun kerroin, kun ajelutin häntä ja hänen miestään rautakaupoissa ja sain palkaksi kunnon vittuilua), on hankala ymmärtää, miksi pitää yhteyttä.

Minua harmittaa. Olen kuitenkin tuntenut hänet kolmetoista vuotta. Tunnemme toisemme ja olemme auttaneet toisiamme luovimaan ulos tiukoista elämänvaiheista. Siksi en tahtoisi kadottaa häntä elämästäni. Mutta toisaalta, miksi kannattaa pitää yllä ystävyyssuhdetta, jossa kokee, ettei toinen arvosta minun ratkaisujani?

Eräs toinen kaverini sanoi, että ystävyyssuhteetkin syntyvät, elävät ja kuolevat. Hän kehotti luopumaan yhteydenpidosta, suremaan hetken ja jatkamaan sitten. Se tuntuu vaikealta. Minusta ystävistä pidetään tiukasti kiinni. Jo pelkkä ajatus surutyöstä saa minut surulliseksi.

Tämä viikko on ollut todella kiireinen. Jouduin yllättäen ohjaamaan paikalliseen teatteriin näytelmän, koska varsinainen ohjaaja sairastui. Nyt olen sitten sovitellut tekstiä aika lailla ja se on vienyt yllättävän paljon aikaa. Joka ilta olen lähilukenut alkuperäisromaania ja yrittänyt vääntää sitä lavalle. Pian pitäisi valita näyttelijät ja saada työ käyntiin.

Kuntosalillakin olen yrittänyt käydä kolme kertaa viikossa ja tähän asti onnistunutkin siinä. Maanantaina kävin hintaan sisältyvässä ohjauksessa, missä minulle tehtiin oma liikuntasuunnitelma. Eli kuinka paljon pitäisi kärsivää lihaa vatkuttaa milläkin laitteella. Olin alkuun kovin epäileväinen tämän suhteen, mutta ohjaaja oli tosi mukava mies, ei pätkääkään niskattoman painonnostajahärän näköinen, joten en tuntenut oloani mitenkään vaivautuneeksi.

Tänään töiden jälkeen kävin ensimmäistä kertaa testaamassa ohjelmaa. Olen tähän asti käynyt vain ohjatuilla tunneilla, kuten bodypumpissa, mutta nyt rohkaisin mieleni. Homma olikin yllättävän kivaa nyt, kun tiesi, mitä tehdä. Tästäkin minulla on trauma. Mistäpä ei?

Kun olin nappula, minulla oli korvatulehduksia tuon tuostakin, ja lopulta korviini asennettiin ne jotkin jutut, joita 'tuubeiksi' kutsuttiin. Kotikuntaamme oli juuri rakennettu uimahalli, joka kaupan päälle sijaitsi vielä kotiamme vastapäätä, mutta sinne ei voinut mennä, koska korvakäytäviin ei saanut päästä vettä.

Koska halli oli uusi, koulumme käytti sitä usein. Ja koska minä en voinut uida, laittoi liikunnanopettaja minut punttisalille säilöön. Mitään en osannut tehdä, eikä opettaja kertonut, vaikka pari kertaa sitä pyysin. Sielläpä istuskelin sitten nostotaljojen ja soutulaitteiden keskellä ja yrittelin silloin tällöin vähän vemputtaa jotakin laitetta. Se ei useinkaan onnistunut, koska harva laite on suunniteltu kolmosluokkalaisen käytettäväksi. Ja seinän takaa kuului luokkakavereiden innokkaat kiljahdukset, kun he hyppivät veteen.

Snif.

Mutta siksi kaikenlainen ohjattu juttu sopii minulle. Pidän siitä, kun häijyn oloinen ohjaaja kertoo minulle tarkasti, mitä pitää nostaa, kuinka korkealle ja kuinka monesti. Itse olen kuntoilun suhteen täysin aloitekyvytön.

Minkähän takia opetuslautakunta oli päättänyt pitää yhden lauantaityöpäivän? Oppitunneilta oli kuitenkin puolet lapsista poissa - ihan luvan kanssa kyllä, sillä vanhemmat olivat anoneet lomaa - joten millään tunnilla ei kannattanut edetä asioissa eteenpäin. Siksi koko päivästä tuli vähän puolinainen, väkisin väännetty.

Viikonloppuna oli tosi kaunis ja kirkas sää, vaikka pakkasta olikin 16 astetta. Kun meri on vielä auki, hulvahtaa kosteus kaikista vaatteista läpi. Torpallakin sai lämmittää kakluuneita oikein urakalla, jotta tarkeni.

Mutta sitten, kun rakennus oli lämmin, oli kivaa. Makailin sunnuntaiaamuna vieraskamarin sohvalla, mihin paistoi aurinko. Kuusipuut rätisivät kakluunissa ja tunsin itseni hyvin etuoikeutetuksi. Mitä minun elämästäni puuttuisi? Taloudellisesti tullaan toimeen ja vieressä on mies, joka vaikuttaa koko ajan yhtä kivalta!

Muita tuntuu armoton lumentulo haittaavan, mutta minusta se on oikein kivaa. Tuleepa valkea talvi, vaikka joulu jäikin mustaksi.

Pupu lähtee tänään ystävänsä kanssa torpalle ja minä seuraan heitä vasta huomenna. Kaupungin koulutoimintakeskus ja opetuslautakunta ovat suuressa viisaudessaan päättäneet, että tämän viikon lauantai pitää pitää koulupäivänä. Että minä inhoan lauantaityöpäiviä ja yhden päivän viikonloppuja!