Moni on tarttunut JuhaniV:n keskustelunaloitukseen ja pohtinut bloggaamisen syvempää merkitystä. Onko sitä?
Tällä palstalla jokainen täyttää bloginsa omalla tavallaan. Mukana on ihmisiä, jotka pitävät kirjoitettua blogia; niitä, jotka täyttävät sen itse otetuin kuvin ja niitä, jotka etsivät materiaa netistä ja julkaisevat sen omalla palstallaan, joten mitään yhtenäistä linjaa tai nyrkkisääntöä ei voi löytää.
Minä olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja muutama teksteistäni on edennyt julkistamiseen asti. Pöytälaatikkoon tuhrailu on minusta tylsää, joten siksi en ole koskaan oikein innostunut tavallisen päiväkirjan pitämisestä. Ehkä juuri sen takia blogi oli minulle sopiva tapa ilmaista itseäni.
Toinen syy lienee itäsuomalainen tapa kertoa tarinoita. Lapsuudenkodissamme kerrottiin aina juttuja ja menneitä sattumuksia. Niitä oli toistettu niin usein, että yksinkertainenkin kommellus oli muodostunut kokonaiseksi tarinaksi, jossa oli alku, keskikohta ja loppu. Ehkä siksi tarkkailen elämääni kuin suurta kertomusta. Kun näen työmatkalla ujon oravan tai yksinäisen muovipussin kieppumassa ilmassa, mietin jo silloin, kuinka kerron sen pupulle. Yleensä ne tarinat suodattuvat myös tänne.
Pidän siitä, kuinka itsestä kirjoittamalla muuttuu jollakin tapaa fiktiiviseksi hahmoksi. Koska minä itse valitsen, mitä kerron ja mitä en, katoaa oikea identiteettini, ja oikea persoonani alkaa muuttua nimimerkiksi Aboa. En tarkoita sillä sitä, että valehtelisin tai kertoisin olemattomista asioista. Olen vain itse itseni ulkopuolella, tarkkailen itseäni ja kirjoitan ylös. Mistäs te tiedätte, millainen olen krapulassa, vihaisena, masentuneena? Ette mistään, koska siinä tilassa en yleensä bloggaa. Jos kerron krapulasta, vihasta tai masennuksesta, tapahtuu se yleensä vasta jälkeenpäin.
Silloin kun se on muuttunut jo tarinaksi.
9 kommenttia
Scherzo
22.1.2007 16:22
Tuo itäsuomalaisuuden ja jutunkerronnan yhtenäisyys on muuten totta. Monasit itsekin huomaan että joku pieni tapahtuma jotenkin kerää väritetyn kertomuksen ympärilleen, ei kuitenkaan valhetta, mutta pitäähän elämää vähän värittää jännemmäksi kuin oikeasti :D
Aboa
22.1.2007 20:38
Niin, ehkä tulee erottaa toisistaan 'oikea tapahtuma' ja 'kertomus'. Minä en oikein koe, että väritän tosielämää, vaan että kerron tarinoita, jotka ovat ehkä enemmän kaunokirjallisia kuin dokumentoivia. Vai onkohan tämä nyt itäsuomalaista vääntelyä..?
kesäpoika
22.1.2007 21:13
Mäkin kirjoitan välillä pieniä tarinoita, mutta tavallaan ihan värittämättä. Musta pelkkä yksi hassu lause riittää tarinaksi, ja sit kerron sen niin, miten se kuvastaa parhaiten sen vangitun hetken tunnelmaa. Tunnelma muuttuu sen mukaan mitä korostaa ja minkä jättää sanomatta, kun sekunti-sekunnilta -kertominen ei kuitenkaan oo mahdolllista ilman, että tarinan huippukohta katoaa.
Mulla tarinoiden tarkoitus ei oo olla pelkkiä tarinoita, koska ajattelen blogia kuitenkin päiväkirjana. Jokaisella kirjoituksella on tarkoituksena välittää sen päivän tunnelma, kun mä olen liian tunneihminen osatakseni kuitenkaan olla hauska jos en oikeasti ole tai vakava jos mua naurattaa.
Blogin kirjoittaminen on paljon raskaampaa kuin keskusteluun kirjoittaminen, koska blogissa on se kaunokirjallinen puoli mukana, kun keskusteluun riittää pelkkä selitetty mielipide. Tavallaan se on kuitenkin ollut helpompaa kuin ajattelin, sanoja ei juuri tarvi miettiä, kun niitä vaan syntyy jostain. Riittää, että eläytyy tunnelmaan, josta kertoo. :) Mä en oo koskaan aiemmin kirjoittanut mitään.
martin
23.1.2007 00:59
Historiankirjoitushan nimenomaan on juuri tuonkaltaista. Siinä tapahtuminen puetaan kertomuksen muotoon. Tuollaisessa kertomuksessa käytetään niitä kielellisiä keinoja, jotka sopivat asian esittämiseen.
Minusta ei ole olemassa erikseen "tosielämää", "oikeaa elämää". Elämäämme kuuluvat kertomukset ja niissä olevat yhteyden luomiset. Kertomuksia ei edes tarvitse tuoda esille, ne syntyvät ilman kirjoitusta, ilman puhetta.
Aboa
23.1.2007 09:28
Kesäpoika, minusta juuri se, että kirjoittaja korostaa jotakin asiaa ja jättää toisen kertomatta, tekee tekstistä kaunokirjallisen. Silloin juuri tullaan elämäkerrallisuuden ongelmaan; onko mahdollistakaan kirjoittaa 'totuudenmukaista' tekstiä? Siksi kallistun Martinin kantaan. Ei ole olemassa elämää kielen (ja kertomusten) toisella puolen.
kesäpoika
23.1.2007 10:56
Subjektiivinen on minusta totuudenmukaista. Blogin on tarkoituskin olla subjektiivinen, sehän on päiväkirja. Blogissa voi kertoa ne asiat, jotka tuntuu tärkeiltä sellaisella tavalla, joka kuvastaa kirjoittajan persoonaa. Tarinoiden värittäminen ei enää ole totuudenmukaista, se on pelkkää tarinointia, satujen keksimistä.
Osa totuutta ei paljasta koko totuutta, mutta se on silti kokonaan totta.
Mä luen blogeja siksi, että minua kiinnostaa ihmiset. Tietenkin mä tiedän, että kun joku kertoo vaikka riidoistaan, on tarinalla toinenkin puoli, mutta en mä luekaan tietääkseni mitään objektiivista kokonaisuutta kenenkään elämästä, vaan siksi, että sen kyseisen ihmisen kokemukset ja ajatukset ja tapa nähdä asiat kiinnostaa minua. Musta on kiinnostavaa nähdä, miten paljon kukin on valmis antamaan ja tekeekö sen suoraan vai kierrellen, kertooko joku pelkkiä kauniita asioita vai pelkästään vaikeita. Se, mitä on valittu kerrottavaksi ja miten, kertoo myös jotain. Silti, vaikka en voi tietää, mistä kokonaisuudesta asiat on valittu kerrottavaksi. Mä luen näitä psykologiasta ja ihmisten käyttäytymisestä kiinnostuneen ihmisen silmin. :)
Aboa
23.1.2007 16:13
En usko, että on olemassa tiettyä tapaa tai tarkoitusta, minkä mukaan blogeja tehdään. Jos joku tahtoo kirjoittaa täysin kuvitteellisen maailman, lisää päivittäin uuden upean sattumuksen, saa hän mielestäni niin tehdä ja sellaista blogia voisi olla aika hauska lukeakin.
Mutta joo, luulen, että me ollaan asiasta samaa mieltä, mutta ilmaisemme itsemme eri sanoin ja keinoin. Minä puran ajatukseni tarinoiksi ja kirjoitan ne sitten. Se, että katsoiko oppilas minua tuikeasti kajal-silmillään vaiko mikkaamattomin katsein, on minusta yhdentekevää. Siksi valitsen jonkun version ja kirjoitan sen.
Mutta ehkä suhtaudun blogien lukemiseen eri tavalla. En oikein osaa ajatella, että blogia lukemalla löytää takaa aidon kokonaisen ihmisen, samoin kun Kalevalaa lukemalla ei löydä Suomen kansan kunniakasta historiaa. Koen lukevani enemmän kaunokirjallista kuin faktatekstiä. Toki tekstin tekijä heijastuu tekstistä, mutta kuinka paljon reflektioon voi luottaa?
kesäpoika
23.1.2007 17:06
Saa minunkin mielestäni kukin kirjoittaa mitä haluaa. Väritetyt tarinat eivät silti ole totta. Musta ihmistä kuuntelemalla ja lukemalla löytää kyllä aidon ihmisen, vaikka ei ehkä sieltä, missä hän kuvitteli sen näyttävänsä. Kokonaista kuvaa ei tiedä kukaan.
Jos menet psykoterapeutille ja hän kysyy lapsuudestasi, ei häntä kiinnosta se, mitä silloin on tapahtunut, vaan se, mitä olet kokenut. Se minuakin kiinnostaa ihmisissä. :) Kyllä blogeja saa yhtä hyvin lukea ihmisistä kiinnostunein kuin äidinkielenopettajan silminkin..
martin
24.1.2007 01:33
Tekstin välineet ja itse kertomuksen muoto tuovat valitsemamme yhteydet asioille, tapahtumisen sävyn ja tendenssit. Nämä ovat siis kertomiseen sisäänrakennettuja osia.
Kun toinen ihminen on jollekin hyvin omalla tavallaan, hänkin k e r t o o itsestään. Ymmärrämme toisen myös kertomisen muodoissa.