Hyvä alku

Syömme huomattavasti kevyemmin nykyään ja tällä viikolla olen ollut muutaman kerran bodypumpissa. Olo on kipeä ja kolottava ja pirun hyvä. Hassua, kuinka monta outoa ja tuntematonta lihasryhmää läskin uumenista löytyi.

Kahdessa viikossa on painoa tippunut kilo. En tiedä, onko se liikaa tai liian vähän. Ja varmaankin se on jotakin nesteen poistumista tai vastaavaa. Mutta hyvä alku silti. Tai itse asiassa itse paino ei kiinnosta minua vähääkään. Koko on se, joka ratkaisee.

Suhtautuminen omaan vartaloon on hassua. En ole oikein koskaan ollut mikään kuikelo; jo pelkästään ruumiinrakenne on lyhyt ja roteva. Ensimmäinen mieheni - se kusipää runkkari - kuvaili minua puhelimessa brittiystävälleen sanoilla 'slightly soft'. Toisessa suhteessa paksunin aika lailla, osittain sen takia, että poikaystävä oli ravintola-alalla ja kokkasi ruokaa, josta ei kermaa ja voita uupunut. Jossakin välissä tympäännyin ja aloin itse tehdä ruokaa äidiltä saatujen painonvartijareseptien mukaan. Paino tippui reilusti.

Seuraavassa suhteessa pulskistuin taas, mutta muutettuani Hollantiin treenasin yksikseni itselleni pyykkilautavatsan, kun ei oikein muutakaan hommaa ollut. Pupun tavatessa olin aika hoikka, mutta aikaa myöten on jenkkakahvoja kertynyt jälleen.

Parisuhteella on siis selvästi paha vaikutus aineenvaihduntaan... Tai sitten muutos on psyykkinen: kun uhri on saatu napattua ja suhde vakiinnutettua, voi rauhassa plösähtää!

Nykypäivänä roolimallit ovat outoja. En ymmärrä, milloin meille saatiin ujutettua se mielikuva, jonka mukaan lihava/rehevä/pullea/muodokas ihminen on jollakin tapaa elämässään epäonnistunut. Että kun painonhallinta ei onnistu, niin mikään muukaan ei elämässä varmasti suju.

Välillä olen samaa mieltä. Kannan huonoa omatuntoa vatsanalustani ja olen maailman surkein ja epäonnistunein ihminen. Välillä havahdun ulkoapäin annetun ihmiskuvan kierouteen: minä olen minä joka tapauksessa. Poikamainen, pirullinen, sanavalmis, luotettava, kuunteleva, mukava minä, oli vyötärönympärys mikä tahansa. Jos painoni nousee kilon, ei luonteeni tai henkinen mittani pienene laisinkaan.

Tämän hetkinen kuntosali-innostus ei onneksi noussut itseinhosta, vaan järkeilystä. Ajattelin, että päivääkään en tästä nuorru ja ehkäpä viimein on aika jättää taakseen opiskelija-ajoilta periytyvä ajatus vaatia keholtaan maksimaalisinta mukautumista. Tarkoitan, että kannattanee alkaa pitää kunnostaan huolta nyt, 33-vuotiaana, eikä vasta sitten, kun se on paljon vaikeampaa.

Kilo alas joka toinen viikko. Montakohan se tekee heinäkuun alkuun mennessä?

Nimim. Punasteleva morsian