(Nuoren) opettajan varaventtiili

Elixian uutuustunnilla, joka oli todella oivaltavasti nimetty robeskippingiksi, oli sali täynnä. Heistä 85 prosenttia oli timmejä heteronaisia ja loput 15 prossaa homomiehiä. Voiko tästä tehdä päätelmiä?

Ei.

Pupulla oli räkätauti. Hän kröhi ja kakoi ja niiskutti ja oli kaikin puolin kurjan ja säälittävän oloinen. Ruoka ei maistunut ja olo oli apea. Hän oli kovin vaisu.

Paitsi yöllä.

Tuettuaan itsensä tyynyillä puoli-istuvaan asentoon niin, että hengitys edes jotenkin kulkisi. Ja koska kurkku oli tulehtunut ja limakalvot turvoksissa, hän aloitti aivan uskomattoman kuorsaussinfonian. Se lähti liki äänettömistä pianissimo-korahduksista nopeutuen poco a poco pulppuilevaksi kurlutukseksi ja yltäen välillä kaamean kakofoniseen crescendoon, johon hän heräsi ajoittain itsekin. Silloin hän vaimeni hetkeksi, mutta aloitti pian vaimeat haukahdukset, kiivat huilumaiset mordentit sekä kaikkein piinaavimman; pitkän andante-hiljaisuuden, jonka aikana minä yritin nukahtaa, mutta joka kolmannen minuutin loppupuolella salakavalasti nousee herättäväksi fortissimoksi. Kun tämä toistuu usean kerran, ei osaa edes yrittää nukahtaa, vaan kiivaana odottaa, koska lupaava ääettömyys tuhoutuu äänekkääseen basso continuoon.

Minä läiskin häntä tyynyllä ja tökin kyynärpäällä; ravistelin olkapäästä ja supsutin korvaan, kuinka oman rakkaan kannattaisi juuri nyt parisuhteen nimissä herätä ja kääntää kylkeään. Pupu heräsi joka kerta ja oli vilpittömän pahoillaan. Hän kääntyi selälleen ja vatsalleen ja kyljelleen, mutta äänentulo ei vaan loppunut.

Minä valvoin kahteen asti kuunnellen tätä yhdenmiehenorkesteria. Sen jälkeen, kesken konserttoa otin tyynyni ja yritin etsiä talosta toista nukkumapaikkaa. Kellariremontin yhteydessä vuodesohvamme löysi uuden kodin ja varapatjaa ei ole vielä hankittu. Viimein nukahdin olohuoneen karvalankamatolle.

Yläkerrasta kantautui villi trilli.

Auto on ostettu. Pupu kilpailutti aika monta liikettä ja tuskastui ensin, mutta sitten, ihan yhtäkkiä firmat alkoivat laskea hintoja niin, että ensin lisävarusteet alkoivatkin kuulua tarjoukseen, sen jälkeen kokonaishinta laski ja viimeiseksi vielä vaihtoautosta maksettiinkin hiukan enemmän kuin ennen. Jos oikein huikeasti laskee, niin puolen kuukauden tarjouspyyntökierroksen tuloksena oli noin seitsemän tonnia säästöä. Siinä tuli taas aika hyvä tuntipalkka kilpauluttamiselle.

Työt ovat alkaneet ja minua väsyttää aivan mielettömästi. Olen tänä vuonna saanut aika villit uudet oppilaat, joten energiaa menee taltuttamiseen ja pelisääntöjen selittämiseen aivan eri tavalla kuin vaikkapa viime vuonna. Samalla täytyy valvoa taloyhtiön maalausurakan loppumetrejä ja yrittää aloittaa salilla käynti, koska kesä toi kaksi kiloa lisää ja taisi siirtää massaa muualtakin kropasta vyötärölle.

Meidän pitäisi ostaa uusi auto. Entisellä on ajettu kilometrejä jo niin paljon, että sellainen Koreassa Kinder-yllätysmunasta koottu muovi-ihme ei kestäne enää kauaa. 150000 on pikku rotiskolle jo aika paljon. Lisäksi siitä ei oikein meinaa saada mitään vaihdossa.

Pupu on hakenut jo monia tarjouksia, mutta vielä ei ole oikein tärpännyt. Autofirmat pitävät lähtöhinnan alhaisena, mutta pieninkin lisäke maksaa maltaita; vetokoukku 695,-, talvirenkaat 799,-, sisätilalämmittimen pistorasia 148,-... Kuukausierän suuruus on myös tärkeä. Kun lainaa on jo jos jonkinlaista, eti lyhennys saisi olla suhteettoman suuri. Ja kun kaupan päälle haluaisimme sellaisen auton, jolla olisi jonkinlaista myyntiarvoa vielä neljän vuoden maksuajan jälkeen, on soppa jo valmis.

Ja me kun luulimme että näin laman aikaan olisi ostajan markkinat. Onkohan koskaan?

Viimeinen lomapäivä on ehtoopuolella. Yksitoista viikkoa menee niin kovin äkkiä... Olo on kuin keskustan Jarmo Korhosella: koko kesä on piileskelty torpalla ja painoa on tullut 20 kiloa lisää.

Mitä mieltä olin Madonnan keikasta? Vaikea sanoa.

Likimain kaikki, joiden kanssa puhuin toistivat samaa; lavalle ei nähnyt. Sen suhteen ei ollut ilmeisesti kovin paljoa väliä, oliko liput A-, B- tai C-katsomosta. LiveNation oli onnitunut sijoittamaan lavan niin, että minkäänlaista nousevaa katsomoa ei ollut, vaan laskeva. Jossakin vaiheessa tympäännyin seuraamaan show'ta screeniltä, sillä silloinhan joku on valinnut minulle sen, mitä minun kuuluu katsoa. Silloin voin ihan hyvin olla kotonani ja katsoa telkkaria. C-katsomossa oli kuitenkin väljää ja kivaa. Ihmiset olivat iloisia ja mukavia, osa jammasi musiikin tahtiin ja kaikki hymyilivät. Koska tilaa oli, kukaan ei töninyt eikä kiukutellut.

Suurin osa lauluista oli Madonnan uudempaa tuotantoa, johon minä tahi pupu emme ole ollenkaan vihkiytyneitä. Biisit olivat ok, mutta vain sitä. Mielenkiintoista oli, että koko yleisö kohahti heti, kun rautarouva alkoi laulaa jotakin vanhempaa. Ja olinko väärässä, että esim. lp Confessions from the Dancefloor ohitettiin kokonaan?

Silti olin tyytyväinen, että olin siellä. Kun kerran tällainen tapahtuma saapuu Suomeen, kerrankin olin paikalla, enkä vain jälkikäteen voivotellut, että tuokin olisi ollut hieno nähdä. Pidin yhteisöllisyyden tunnelmasta. Pidin siitä, kuinka niin kaikenlaiset ja kaikenikäiset ihmiset olivat saapuneet paikalle. Kuinka kenestäkään ei ollut hämmästyttävää, että paikalla oli poikia, jotka pitivät kädestä poikaystäviään tai että kaksi naista suuteli keskenään. Pidin siitä, että sain laulaa mukana Vogueta. Pidin siitä, että kaikki lauloivat Like a Prayeria. Se varsinkin oli kokemus.

Hesarissa vaippaansa vilautellutta naista en sitten taas ymmärrä (http://www.iltasanomat.fi/viihde/uutinen.asp?id=1717696). Nainen kertoi, että tahtoo bilettää, ei jonottaa vessaan. Lähimmät kanssakatsojat varmaan innolla bilettivät mukana tämän kusen- ja paskanhajuisen fanin kanssa...

Pitäisi alkaa henkisesti valmistautua torstain konserttiin. Tuttavapiiristä ei yksikään ole menossa sinne, mutta kuinka moni ranneliikkuja saapuu paikalle?

Ja mihin aikaan sinne kannattaa mennä. Portit avataan näemmä jo niinkin aikaisin kuin 17.30. Kuusi ja puoli tuntia seisaallaan ei oikein houkuttele...

Koska maalla alkoi sataa, suuntasimme kaupunkiin. Ja kun ei ollut mitään tekemistä, menimme leffaan.

Eilen kävimme katsomassa elokuvan Nuori Viktoria. Jollakin tapaa nautin sen viipyilevästä tunnelmasta ja juonenkuljetuksesta. Leikkauspöydällä epookki oli pirstaloitu fragmenteiksi, joista kaikki eivät edes vieneet juonta eteenpäin, vaan veivät tarinaa sivupoluille ja jopa kummastuttivat. Tarinan tarinattomuus oli mielenkiintoista seurattavaa, koska silloin huomio kiinnittyi tunnelmiin ja jännitteisiin. Lisäksi nautin suunnattomasti kahdesta näyttelijäsuorituksesta; Miranda Richardsonin (kuvassa) äidistä, jonka oli kerrankin otettava vastuu omasta elämästään sekä Harriet Walter leskikuningatar Adelaiden kokemuksen mukanaan tuomasta viisaudesta. Lisäksi Jim Broadbent esittämänä kuningas Vilhelm IV:n känninen välikohtaus hovipäivällisillä oli nautinnollisen kutkuttavaa katsottavaa. Mikä oli hieman valitettavaa oli se, että mukaan täytyy saada rakkaustarina, ja siksi tarinaan oli punottu mukaan jännite (?) siitä, kenet Viktoria puolisokseen valitsee. Tämä poljento tuntui hiukan ylimääräiseltä, mutta toisaalta, kyllä Rupert Friend upeaa kuontaloa ja kauniita hymykuoppia katsoo ihan mielikseen...

Tänään menimme taas katsomaan Sacha Baron Cohenin Brünon. Jostakin syystä minä en oikein lämmennyt. Minusta Borat oli loistava paljastaessaan poliittisen korrektiuden takana piilevän ennakkoluulisuuden ja rasismin. Mutta siinä kun Boratin hahmon kautta naurettiin muille, minä koin Brünon tylsemmäksi. Ainoastaan eheytyspastorin tai itsepuolustustusopettajan luona huomio kiinnittyi siihen, miten muut homouteen suhtautuivat. Muu osa oli enemmänkin naurua homoudelle.

Älkää ymmärtäkö väärin; en minä ottanut nokkiini enkä pahastunut enkä vetänyt hernettä nenään. Olisin vain odottanut, että mukana olisi yhteiskuntakritiikkiäkin eikä vain hihitystä dildoille. Minulle ei auennut, miksi Brüno oli juuri niin stereotyyppinen homokuva kuin mitä monet heterot otaksuvat meidän olevan. Olisin kaivannut enemmän kuvausta siitä, miten kanssaeläjät suhtautuvat ajatukseen siitä, että joku on homo enkä sitä, että nauretaan hassulle hahmolle.

Mutta jos edellisessä elokuvassa katsoi mielikseen prinssi Albertin hiuksia, nautin kyllä Brünon huulista. Mehevät, sanoisin.

Nyt torpalla sitten alettiin toteuttaa uutta rakenusta. Minä olen kaivannut kunnon kesäkeittiötä ja pupu viherhuonetta, ja niiden toteutusta varten hän on jo ammoin ostanut Turun vanhan verkatehtaan ikkunoita. Työn aloitus on siirtynyt jo kaksi vuotta, mutta viimein saimme ryhdytyksi rupeamaan.

Työ oli ihan uutta. Kumpikaan meistä ei ole koskaan valanut kivijalkaa tai muurannut. Nyt on.

Menin sitten ulos. Yliarvostettua sellainen.

Kun kaikki viikonloput ollaan pupun kanssa maalla eikä koskaan oikein käydä ulkona missään, on lopputulos se, etten oikein tunne ketään. Tai siis tunnen kyllä kasvoja, juttelen vanhojen tuttujen kanssa jne., mutta koko ajan on sellainen tunne, että on ulkopuolinen ja kaikki elämä tapahtuu jossain muualla ja naapuripöydissä nauretaan lujempaa. Ja kun ei kierrä baareja iskumielessä, niin heti kun mahdollista sinkkuystävät katoavat kuin tina tuhkaan ja minä jään hölmistyneenä lämmennyt olut kädessäni ihmettelemään, että äsken juuri juttelin useammankin kaverin kanssa ja nyt olen tässä aivan ypö.

Jotenkin silloin tällöin tuntuu siltä, että minä tarvitsen ystäviäni paljon enemmän kuin he minua. Tahdon pitää kavereihini yhteyttä ja käydä kaffella ja leffassa ja muuta, mutta yleensä aina se olen minä, joka ottaa yhteyttä. Kun soittelen jollekulle, he kyllä mielellään lähtevät mukaan, mutta minulle harvemmin soittaa kukaan. Pitäisikö tästä tehdä johtopäätöksiä..?

Ei vaan. Tulipa aika itsesääliltä haisevaa tekstiä. Tallennanko bloggauksen silti?

Joo.

------------------------------------------

Ettei menisi ihan ruikutukseksi, kerrottakoon, että ystäväni, jota en ole nähnyt aikoihin, oli myös Klubilla. kesken kaiken synkistelyäni hän sanoi, että näytän hänestä uskomattoman komealta. Se piristi iltani ja kävelin hymyillen kotiin ja mennessäni tervehdin ikkunan läpi Rokkihomoa.