(Nuoren) opettajan varaventtiili

Pupu: Ei ole oikein mitään tekemistä.
Aboa: Pitäisikö katsoa vaikka joku leffa?
Pupu: Onko meillä jotakin katsomatta?
Aboa: Ainakin tuo Lloyd Webberin Jesus Christ Superstar.
Pupu: Mistä se oikein kertoo?

Alkaa helpottaa. Eilen oli vielä kova päänsärky, tänään enää vaan lihakset kipeät. Huomenna ajattelin mennä jo töihin. Ei haluttaisi, mutta pakko kai se on...

Lueskelin Mopsin menneen opiskelijahomojärjestö Homoglobiinin toimintaan mukaan. Tuntui lämpimältä. Itse olin mukana ihan eka opiskeluviikosta syyskuusta 1992. Ihan ensi kerralla Bella Bluessa en uskaltanut heti tulla samaan pöytään, vaan kurkin ujona parin pöydän takaa, kunnes Masse huomasi sen, käveli pöytääni jä kysyi: "Oletko sinäkin joku hintinpippana?" En uskaltanut muuta kuin tunnustaa ja seurasin häntä ryhmän pääpöytään ja sinne sitten jäin aina vuoteen 1997 tai -98 asti. Sen jälkeen kävin kerran HG:n sitseillä joskus (kenties) kymmenvuotisjuhlissa, mutta silloin toiminta oli outoa.

Mutta ne menneet vuodet... Kuinka ihanaa oli istuskella vanhimmassa J&Mssä kaikki samassa pöydässä kokoustamassa. Toiminta oli kivaa ja tasa-arvoista ja hauskaa. Vaikka puheenjohtajan valinta oli ajoittain intohimojakin herättävää toimintaa (minutkin valittiin sellaiseksi aikoinani), oli mukavaa, kuinka kaikki homot ja lesbot, nuoret ja vanhat tulivat toimeen keskenään.

Joskus olen tuumannut, kuinka olisi hauskaa vaikkapa pyytää HG:tä leireilemään torpalle. Juttelin siitä kerran pupunkin kanssa, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Sitten tuumasin, kuinka oudolta se ehkä vaikuttaisi; millaiselta vaikuttaa ihminen, joka ei ole ollut toiminnassa mitenkään mukana kohta 15 vuoteen, ja yhtäkkiä pyytää mökilleen lauman nuoria kauniita ihmisiä. Just an old dirty man..?

Tuolta ajalta on paljon tarinoita, muistoja ja hyviä ystäviä. Pitäisiköhän järjestää ex-hg:läisten ilta?

Kaamea flunssa. Olen oksentanut puolitoista vuorokautta, nukkunut vuorokaudet läpeensä, paitsi öisin. Silloin päätä särkee niin kovasti, ettei nukkumisesta tule mitään. Huimaa ja pyörryttää. Pupu makaa vieressä saman taudin riuduttamana.

Koira hyppii ajoittain sängylle ja käpertyy kainaloon nukkumaan. Eräs ystävistämme paljastui enkeliksi. Hän ilmestyi ovellemme mukanaan keltaista jaffaa ja sanoi voivansa viedä koiramme pitkälle lenkille.

Voi kun tämä menisi ohi.

Tänä viikonloppuna olimme vastavuoroisesti naapureiden mökkiä rakentamassa. Teimme eteiseen uutta seinää ja asensimme ikkunoita. Homma oli yllättävän hidasta, ja viikonloppuna emme saaneet aikaiseksi muuta kuin koolaukset ja laudoituksen noin neljän metrin pätkälle. Iso osa aikaa meni siihen, että saimme aikoinaan kivijalan päältä tipahtaneen seinän takaisin paikalleen.

Omalla mökillämme emme ehtineet tällä kertaa tehdä paljoa. Katto tuli valmiiksi ja sunnuntai-iltana maalasimme rakennuksen ulkoa päin punamullalla. Sen verran nipotan, että kaikki ovenpielet jne, joihin käsi tai vaatteet saattavat koskea, maalataan täsmälleen samansävyisellä petroliöljymaalilla. Punamultaisia kesävaatteita kun ei ole kiva yrittää pestä.

Seinän puna ja ikkunanpokien vihreä ovat tällä hetkellä villi yhdistelmä. Sekin tulee korjaantumaan, kun pupu saa alkuun ikkunoiden korjausurakan. Kaikki ne kitataan uudelleen ja silloin nekin saavat niskaansa punaisen värin. Mutta se tapahtuu vasta sitten kun rakennus on muuten valmis. Ensin pitäisi rakentaa sisätilan väliseinät ja uloskin pitäisi laittaa vielä räystäslautoja ja muuta vastaavaa. Ja kasvihuonekin pitäisi saada alulle ennen talvea.

Kivaa, että puuhattavaa löytyy.

Ensiajo uudella hienolla autolla juuri takanapäin. Vakionopeussäätimen käyttö oli hankalaa, mutta auto on kiva. Teknisiä yksityiskohtia kaipaaville voin kertoa, että se on harmaa ja nätti.

Oikein koskaan en ole valittanut työn raskautta, koska pääsääntöisesti se ei ole sellaiselta tuntunut. Paitsi nyt. Kolmesta seiskaluokasta kaksi on täysin käsittämättömiä. Ihan peruskoulutaidot hukassa; keskittyminen ei riitä edes neljän minuutin istumiseen, pulpettia ei edes yritetä kaivertaa opettajalta salaa ja kun asiaan puuttuu, on hämmästys suuri, kotitehtäviä ei ole tehty oikein koskaan ja oppikirja on kotona, kun äiti ei sitä muistanut pakata laukkuun. Pojat piereskelivät kilpaa tunnilla.

Ja minä en ole sellainen, jota kovin helpolla hämmennetään. Ei saada sanattomaksi, ei oikein auktoriteettikisoihin mukaan. Minä olen mielestäni ollut se mukava, joka esittää asioita niin että hiljaksiin kovakin lukemisen vihaaja suostuu kokeilemaan kirjaa. Se, joka kärsivällisesti jaksaa ja yrittää ja ymmärtää, että jos aamulla lapsen kouluunlähtiessä isä örveltää kännissä ja iltapäivällä palatessa äiti on sammunut portaille, ei genetiivin sijapääte ole se, joka mielessä liikkuu juuri nyt.

Ja nyt minä tuuletan leijanhajuja ikkunasta ulos ja tuumaan, mitä tekisin toisin. Kun nipon luokkanatsin rooli niin huonosti istuu ylleni.

Viinirypäle on innostunut tänä vuonna. Vuosi sitten terttuja tuli seitsemän - kahdeksan kappaletta, mutta tänä vuonna rypäleitä kypsyy niin paljon, etten oikein tiennyt, mitä niillä tehdä. Onneksi tätini, joka ihan aikuisten oikeasti osaa tehdä todella hyvää kotiviiniä, tahtoi tertut vastaanottaa. Kenties joku kerta saamme maistaa Chateau Torppa 2009 -vuosikertaa.

Kesäkeittiö-urakkakin nytkähti eteenpäin. Tällä kertaa saimme katon liki kokonaan valmiiksi, ainoastaan kattolyhteen kohta jäi valokatetta vaille. Hiukan arveluttaa materiaalina käytetty valokate. Bauhausista sitä ostaessani myyjä ilmoitti, ettei se sitten kestä valoa ja todennäköisesti se tulee murenemaan kappaleiksi viimeistään neljän vuoden sisällä, toisin kuin huomattavasti kalliimpi materiaali. Minusta oli taas kovin outoa, että valokatteeksi myydään valoa kestämätöntä materiaalia ja kattomateriaaliksi yleensäkin murenevaa tuotetta. Entäs jos talvella lumen painaessa kattoa joku sattuukin olemaan alla? Onko myyjällä mitään vastuuta myymästään tuotteesta?

Mutta silti; olen iloinen että juttu nytkyy eteenpäin. Ensi viikonloppu ollaankin talkoissa naapurissa, sillä he olivat auttamassa meitä tämän rakennuksen pystyttämisessä. On kiva, että YYA-sopimus toimii näin jouhevasti naapurien kesken!

Tälläkin kertaa Elixian naruhyppelyssä heteromiehet loistivat poissaolollaan, sillä paikalla oli vain anorektisen oloisia heteronaisia ja komeita homomiehiä. Ja minä, pullukka lehtori, pompin kuin nuori hirvas. Kyllä sitten kaikkia itkettää, kun olen hoikka ja kaunis.

Viikonloppuna rakensimme kesäkeittiötä. Pupu on ostanut jo vuosia sitten Turun vanhan verkatehtaan ikkunoita, jotka ovat sitten lojuneet navetassa odottamassa käyttöä. Nyt vihdoin niistä tehdään jotakin.

Uudessa rakennuksessa on edessä osin avoseinäinen kesäkeittiö ja loput viisi ikkunaa ovat viherhuonetta. Pupu kertoo, että sinne hän tulee istuttamaan aprikoosipuita ja viiniköynnöksiä, joiden siimeksessä sitten saa loikoilla ja lueskella kirjaa. Ei paha ajatus lainkaan.

Vuosien pähkäilyn jälkeen poistin exäni numeron puhelimestani. Vaikka juttu kuulostaa pieneltä, oli se minulle iso asia.

Tapasimme toisemme vuonna 1994, kun olimme 21-vuotiaita. Kummallakin oli takana äärimmäisen epäonnistunut suhde, kumpikin oli vakaasti sitä mieltä, että kahden miehen välinen parisuhde on mahdottomuus. Siihen aikaan ei medioissa ollut esimerkkejä kuin korkeintaan Dynastian Stephen, jota häntäkin isi yritti käännyttää heteroksi räjäyttelemällä öljynporaustorneja. Keskenämme kuitenkin opettelimme yhteiselämän sääntöjä ja olimme hyvin onnellisia hetken aikaa.

Kun suhteemme neljän vuoden jälkeen päättyi minun kakaramaisuuteeni, päätimme yhdessä, että ystäviä ollaan ja teimme sen eteen tuhottomasti töitä. Lopputulos olikin, että hän oli minulle paras ystävä; sellainen joka tuntee minut ja järjenjuoksuni läpikotaisin. Sellainen, joka osaa ja uskaltaa toppuutella, kun eksyin liian syvälle omiin käsityksiini maailman kulusta. Kai minäkin olin hänelle tärkeä; olin se, joka soitettiin apuun kun uusi poikaystävä oli pahoinpidellyt tai se, jonka kanssa saattoi puhua asioista, ilman että täytyy selittää kaikki taustat tai piirtää kartalle joka manner. Kummankaan uudet poikaystävät eivät tuntuneet toista haittaavan.

Jotakin kuitenkin tapahtui, kun exäni löysi uuden miehen, jonka kanssa hän muutti yhteen. Uusi mies on mielestäni mukava ja hauska, mutta jostakin syystä exäni suhtautuminen minuun muuttui täysin. Ensin huomasin, kuinka hänen täytyi osoittaa uudelle miehelleen minun asemani mollaamalla minua aina, jos satuimme yhdessä olemaan. Hänen puheissaan minusta tuli vain pullea pieni lehtori. Seuraavaksi yhteydenotot harvenivat ja vielä edespäin mennessä ne katkesivat kokonaan. Kun yritin soittaa ja pyytää kaffelle, puhelimeen ei vastattu. Kun kysyin takaisin lainaamiani videokasetteja, puhelimeen ei vastattu. Kun kokeilin viestittää tai sähköpostittaa, en saanut vastausta.

En tiedä, miksi asia on minulle niin iso. Ehkä katson, että kenelläkään ei ole liikaa hyviä ja läheisiä ystäviä ja siksi en tahtoisi luovuttaa yhtäkään pois. Koen että eksäni kuuluu minun elämäni kulkuun ja pitäisin hänet ja hänen poikaystävänsä hyvin mielelläni ystävänäni. Niin hyvää seuraihmistä kuin exäni ei ole olemassakaan. Mutta ymmärrän kuitenkin, etten voi ketään pakottaa enkä omistaa. Kuitenkin suretti, kun puhelimeni varmisti, olenko varma, että haluan poistaa nimen ja siihen liittyvät tiedot puhelimen muistista.

En minä ollut varma, en ollenkaan.

Poistin numeron.