Kolottaa

Pupulla oli räkätauti. Hän kröhi ja kakoi ja niiskutti ja oli kaikin puolin kurjan ja säälittävän oloinen. Ruoka ei maistunut ja olo oli apea. Hän oli kovin vaisu.

Paitsi yöllä.

Tuettuaan itsensä tyynyillä puoli-istuvaan asentoon niin, että hengitys edes jotenkin kulkisi. Ja koska kurkku oli tulehtunut ja limakalvot turvoksissa, hän aloitti aivan uskomattoman kuorsaussinfonian. Se lähti liki äänettömistä pianissimo-korahduksista nopeutuen poco a poco pulppuilevaksi kurlutukseksi ja yltäen välillä kaamean kakofoniseen crescendoon, johon hän heräsi ajoittain itsekin. Silloin hän vaimeni hetkeksi, mutta aloitti pian vaimeat haukahdukset, kiivat huilumaiset mordentit sekä kaikkein piinaavimman; pitkän andante-hiljaisuuden, jonka aikana minä yritin nukahtaa, mutta joka kolmannen minuutin loppupuolella salakavalasti nousee herättäväksi fortissimoksi. Kun tämä toistuu usean kerran, ei osaa edes yrittää nukahtaa, vaan kiivaana odottaa, koska lupaava ääettömyys tuhoutuu äänekkääseen basso continuoon.

Minä läiskin häntä tyynyllä ja tökin kyynärpäällä; ravistelin olkapäästä ja supsutin korvaan, kuinka oman rakkaan kannattaisi juuri nyt parisuhteen nimissä herätä ja kääntää kylkeään. Pupu heräsi joka kerta ja oli vilpittömän pahoillaan. Hän kääntyi selälleen ja vatsalleen ja kyljelleen, mutta äänentulo ei vaan loppunut.

Minä valvoin kahteen asti kuunnellen tätä yhdenmiehenorkesteria. Sen jälkeen, kesken konserttoa otin tyynyni ja yritin etsiä talosta toista nukkumapaikkaa. Kellariremontin yhteydessä vuodesohvamme löysi uuden kodin ja varapatjaa ei ole vielä hankittu. Viimein nukahdin olohuoneen karvalankamatolle.

Yläkerrasta kantautui villi trilli.