(Nuoren) opettajan varaventtiili

Koulussamme kolme diagnosoitua sikainfluenssatapausta. Saa nähdä, koska iskee.

Se tulee kuin aaltoina, kausina, sykäyksinä. Siihen ei tarvita kuin pieni katse, ehkä ei sitäkään. Riittää pupun poikamainen virne, karannut hymy nukkuessa, innostus taimitarhalla, ja sydämestä oikein ottaa kun tajuaa että vieläkin rakastaa. Se ei riipu siitä, onko mennyt hyvin vaiko huonosti tai onko kinattu jostakin vaiko ei. Joskus sen tunteen aistii kesken kovinta sanaharkkaa; yhtäkkiä kesken tummia tunteita purkautumista alkaa hymyilyttää, kun katsoo omaa vihaista puolisoaan; siinä on mun oma mörökölli…

Onhan parisuhteessa kipukohtia ja ongelmia, niin kuin kaikissa on. Koskaan en kuitenkaan ole tuntenut itseäni näin turvalliseksi. Ikään kuin maailmankaikkeudesta olisi löytynyt ihan sopivankokoinen napakka kohta, johon mahtuu hienosti.

Aiemmissa suhteissa olen aina saanut olla puoliskoilleni isä tai äiti, parhaassa tapauksessa molemmat. Kun pupun tapasin, päätin että minä myös saan olla heikko ja vajavainen; että minäkin tahdon olla epälooginen ja ajoittain sirpaleina. Minuakin saa vaivata synkkyys ja melankolia ja voin kiukutella väärin päin asetetusta vessapaperirullasta suhteettoman pitkään. Aiemmin nämä olivat vain poikaystävieni ominaisuuksia. Sitten kuvioon tuli pupu eikä oikeastaan odottanut minulta mitään, oli vain. Pelkästään se tuntui hyvältä; minulle ei laitettu olemisen mallia. Pupu kilpaili vain antamisessa, ei vaatimisessa.

Joka yö nukahdamme sylikkäin. Yhdeksäs vuosi menossa.

Hetken aikaa harkitsimme jäävämme viikonlopuksi leffafestareille. Vain hetken. Sitten lähdimme kahdestaan maalle. Olemme kehitelleet vakavansorttisen riippuvuuden mökkeilyyn. Lisäksi olen viikon aikana joutunut aika epämiellyttävään sanailuun erään vainoharhaiselta kuulostavan huoltajan kanssa, ja halusin päästä torpalle ihan vaan nollautumaan. Ja saunassa istuskellessa katoavat isommatkin murheet.

Pupu rakensi istutusaltaita viherhuoneeseen ja minä asensin sinne lamppuja. Ajankulua ei edes huomannut ja koko viikonloppukin meni ohi ihan humauksessa. On kiva saada näprätä käsillään jotakin, kun itse palkkatyö on vain henkistä näpräämistä.

Syyslomalla oli kiva olla mökillä. Pupun kaveri tuli käymään ja yhdessä menimme katsomaan Rauman kaupunginteatterille musikaalia Lainahöyhenissä. Yhdessäolo oli hauskaa ja samoin se, että pääsin nikkaroimaan.

Pidän paljon kirvesmieshommista, mutta paljon enemmän pidän puusepän töistä. Minusta on hauskaa suunnitella ja pohtia ja pähkäillä ja mitata ja höylätä ja viilata ja ja ja... Tällä kertaa ostin kaksi liimapuulevyä á 14 euroa ja aloin tehdä uudenuutukaiseen kesäkeittiööni kalusteita. Kun huoneesta oli suunnitteluvaiheessa tullut niin pieni, ettei sinne mahtunutkaan ruokapöytää, täytyi tilaa järjestellä uudestaan. Siksi rakensin sen keskelle baaripöydän korkuisen työtason, jolle löysin 12 eurolla vinokannattimet Ikeasta. Navetan nurkasta löysin vanhan tiskialtaan, joka talossa on ollut. Kuorin siitä seitsemän kerrosta p-skaa ja alta löytyi yllättävän siisti ja vaurioton pinta. Lainasin naapurilta palan vanhaa vesijohtoa, jonka asensin lattian alle viemäriksi ja sain altaan kytkettyä siihen.

Nyt tilassa on myös sähköt ja samaisella IKEA-reissulla ostin kaksi raastinrautaa lampunkuvuiksi työtason yläpuolelle. Mielestäni ne sopivat siihen hyvin. Viereiseen tilaan, josta tulee viherhuone, muurasimme pupun kanssa kasveille istutusaltaat, jotka pupu vielä rappasi ja joiden päälle hän muurasi kerroksen vanhoja tilliä. Niistä pitäisi myös latoa tilalle lattia. Kasvit hän on jo tilaan hankkinut; niitä on täynnä sekä koti- että mökkipiha sekä makuuhuoneen lattia ja mökin eteinen. En ymmärrä, minne niiden pitäisi mahtua. Täytyykö ensi töikseen alkaa laajentaa viherhuonetta?

Vanhukset tulivat lauantaiaamuna kylään. Hämmästelin mielessäni äitini käsiä; koska ne olivat ehtineet niin kuihtua ja rypistyä? Isä oli sairauteensa nähden hyvässä kunnossa. Hieman hiljainen ja vaisu kylläkin, mutta osallistui keskusteluun - yleensä heittämällä surkean puujalkavitsin - mutta silti. Kesällä hän ei sanonut oikein mitään mihinkään, joten arvostan sitä, että hän seuraa ja ottaa osaa.

Lauantaina tuli kylään myös veli perheineen. Kaksi alle nelivuotiasta lasta täytti koko torpan tohinalla, uhmaiällä ja naurulla. Joka kerta katson iloisena sitä, kuinka hyviä vanhempia veljeni ja hänen vaimonsa ovat. Rauhallisia, päättäväisiä, määrätietoisia. Onnellisia? Hyvin todennäköisesti. Lasten saaminen ei ollut heille mikään helppo juttu, vaan takana oli monta hedelmöityshoitoa. Kun viimeinenkin oli takana päin ja lääkäri suositteli adoptiota, tärppäsi ihan luomuna. Harvoin olen ollut niin puhtaasti onnellinen toisen puolesta.

Kun veljen poppoo lähti, minä meinasin mennä hetkeksi aikaa rakentamaan kesäkeittiön lattiaa. Pupu kiskaisi minut naapurihuoneeseen ja puhutteli sen verran kovasti, että muutin mieltäni ja pidin vanhemmilleni koko ajan seuraa. Työintoisena ja puuhaa viikon odottaneena elin itsekkäästi vain omien halujeni mukaan, enkä huomannutkaan, kun äitini ehdotti, että he voisivat ajaa toiseen kaupunkiin siskoni luo, jotta pääsisimme rauhassa työskentelemään. Hävetti oikein oma käytös.

Mutta ilta oli tosi mukava ja rauhallinen. Joime punaviiniä, rupattelimme - isäkin - ja saunoimme. Lattian rakensin vasta sunnuntai-iltana, kun vanhemmat olivat jo lähteneet.

Perjantain viimeinen tunti on pidetty ja istun koululla koneen äärellä odottamassa pupua hakemaan minua. Kesken toiseksi viimeisen tunnin iski ihan uskomaton väsymys ja aivan yllättäen; aivan kuin joku olisi laittanut kääntänyt katkaisijasta virrat pois.

Nyt pitäisi lähteä maalle. Hirveästi haluttaisi tehdä kesäkeittiötä, mutta koska isä ja äiti tahtoivat tulla käymään, täytyy rajoittaa työskentelytarvetta ja pitää seuraa. Harvoin heitä kuitenkaan vieraakseen saa.

Koulussamme kävi australialaisopettaja tutustumassa suomalaiseen peruskoulusysteemiin. Hän seurasi pari minun tuntiani, muutaman enkuntunnin, jokusen taideaineen. Hän oli oikein miellyttävä äidinkielenopettaja, iloinen ja tarkkaavainen. Tuntien aikana hän esitti kysymyksiä ja otti valokuvia ryhmissä työskentelevistä oppilaistani.

Kouluppäivän lopussa hän oli aivan vaikuttunut ja häkeltynyt:
- Kuinka te uskallatte olla noin läheisiä oppilaiden kanssa - jopa ystäviä? Meillä pidetään huomattavasti enemmän etäisyyttä. Hyvänen aika, hehän ovat vielä lapsia!

Työnteko on oikeasti kivaa!

Kivien halkaisu kiiloin ei sitten onnistunut kovin hyvin. Itse poraaminen sujui yllättävän hyvin, niin että oikein ihmettelin, mitä ongelmaa koko jutussa voisi olla. Kun sitten aloin naputella kiiloja kiveen, se sitten paljastui. Kesäkeittiön alla oleva lohkare on rapakiveä, jonka ominaisuuksiin kuulu se, että sillä ei ole minkäänlaista murrossuuntaa, jota myöten se halkeaisi. Että minä vain hakkasin kiiloja kiveen ja kivi sanoi riits ja lohkesi (ehkä) hiukan tuolta ja jonkin verran täältä, ritisi ja suihki ja krolisi. Mutta mitään liki orgastishenkistä koko murikan halkeamista ei tapahtunut. ei niin, että hakkaisin kiiloja vasaralla vuoronperään ping-ping-ping, ja sitten yhtäkkiä kuuluisi sihinää ja lohkare avautuisi kuin turpea persikka. Ei, ei. Kiilat vain nahkeasti juuttuivat kiveen.

Sen verran sain lehtorin raivolla lohkaretta jyrsittyä, että saan lattiaa hiukan alemmas, mutta alun perin suunnittelemastani lattiatasosta jään viitisentoista senttiä. Täytyy tuumata, minne sen mitan saan kadotettua.

Sain myös väliseinät valmiiksi ja pupu maalasi ne värisävyllä, joka Pinotexin mielestä on avannonsininen. Koska laudoituslauta oli kovin karkeaa, kallis maali loppui kesken, kun jäljellä oli vajaa neliö seinää. Pitää ostaa uusi purkki pientä plänttiä varten. Harmitti.

Lainasin tutulta pienen pakillisen kivikiiloja. Tulevan kesäkeittiön lattian keskellä on iso kivenlohkare. Jos rakennan lattian sen pinnan yläpuolelle, tulee kynnyksestä korkea. Nyt siitä pitäisi siis saada osa pois. En vain tiedä, miten...