Kohdakkoin

Huomenna pupu tulee maahan ja ylihuomenna torpalle. Vasta. Se käy ensin Helsingin puutarhamessuilla tuhlaamassa pienen omaisuuden ja salakuljettaa ostamiaan juurakoita ja siemeniä torpalle ja luule, että minä en huomaa.

Kotona on ollut kivaa. Viikossa ehtii taas oppimaan yksinoloon ja nauttivan siitä. Juttunahan on se, että tämän yksinolon tietää loppuvan jossakin vaiheessa. Että kun nukkuu pari yötä, niin sitten viereen asettuu maate taas pupu, joka ottaa kainaloon ja on pari astetta liian kuuma, niin että pitää yrittää tunkea peittoa vartaloiden väliin hikiesteeksi, ja kostoksi siitä se kierähtää selälleen ja kuorsaa. Kovaa.

Aikoinaan sinkkuna ollessa yksinolo tuntui erilaiselta. Sitä huomasi rutinoituvan aika äkkiä; kehittelevän erilaisia tapoja, joita noudatti uskollisesti, vaikkei tiennyt, miksi. Kuppi teetä ryyditettynä 2 cl:lla tummalla rommilla joka tiistai Ally McBealia katsoessa. Kiintiökurkku jääkaapissa todistamassa itselle, että elää terveellisesti.

Viikonloput olivat hankalimpia. Välillä teki mieli jäädä kotiin ja katsoa telkkarin ohjelmat läpi, bumtsibum all night long, mutta takaraivossa tykytti aina pieni pelko siitä, että jossakin muualla Tapahtuu Elämää, ilman että minä olen läsnä. Ja sitten lähti kavereiden kanssa leffaan kaljalle baariin diskoon bileisiin, ja aamun tullen oli jälleen kerran varma siitä, että se elämä olisi ollut odottamassa kotisohvalla telkkarin ääressä varmemmin kuin yökerhon äkkitilauksessa minuuttia ennen valomerkkiä.

Nyt minua ei ole taas saanut kotoa oikein minnekään. Paitsi bodypumppiin joka toinen päivä klo 16.30. Illat vaan istuskelen ja luen iloisena Outi Nyytäjän kiukkuista kirjaa. Isona minustakin tulee vihainen vanha nainen. Muuten olen ollut aktiivinen myös; olen siivonnut, vahannut lattian ja vaihtanut auton renkaat.

Että kohta se rauha on mennyttä, mutta niin saa ollakin. Kuuluu ollakin. Pitää ollakin. Ja saapahan mäiskiä pupua yöllä tyynyllä päähän, jottas se vaimentaisi krohinaansa yöturvallisuustasolle.