Phantom

Rokkihomo kertoi, kuinka Angels in America oli tehnyt häneen vaikutuksen. Minua harmittaa, etten koskaan nähnyt sitä näyttämöversiona, vaikka tarkoitus oli aikoinaan oli tarkoitus mennä sitä katsomaan. Mutta se tv-versio oli minusta todella hyvä. Minusta kaikkein vaikuttavin oli kohtaus, jossa Ethel Rosenberg -vainaa on läsnä, kun Al Pacinon esittämä Roy Cohn kuolee. Meryl Streep tekee siinä uskomattoman roolisuorituksen!

Se teatterikokemus, joka teki minuun aikoinaan vaikutuksen, oli Oopperan kummitus -musikaaliversio. Tietysti osittain sen takia, että olen homo ja homon jonkin salaperäisen kassakaappisopimuksen mukaan kuuluu pitää oopperasta ja musikaaleista, ja niin minäkin pidän isosti lavastetuista, hyvin lauletuista esityksistä.

Mutta siinä on jotakin enemmänkin. Olen varmasti aikaisemminkin kirjoittanut meidän perheemme vaietusta salaisuudesta; isoisäni oli bisse. Hän on ilmeisesti ollut kovin itsetuhoinen ja yrittänyt itsemurhaakin monesti, mutta kaikkein kovin juttu on, että hänet on tuomittu homoseksuaalisesta käyttäytymisestä joskus viisikymmenluvulla. Sen enempää en asiasta tiedä, eikä kukaan ole suostunut kertomaan.

Asia on ollut todella suuri sillä pienellä lestadiolaispaikkakunnalla, mistä olen kotoisin ja isääni on kuulemma säälimättä kiusattu koulussa ja muuallakin. Siksi kaapista ulostulo ei ollut maailman helpoimpia päätöksiä minullekaan. Isäni vihasi homoja kuin ruttoa. Vaan niin ne asenteet muuttuvat...

Asiaan. Teininä, kaappihomona yritin udella isältäni mahdollisimman paljon tietoa isoisästäni. Itse en ole häntä nähnyt, koska hän kuoli jo vuonna -59. Jossakin vaiheessa isä muisti, että isoisän lempikirja oli Oopperan kummitus. Päätin lukea sen heti.

Kirjan löytäminen ei ollut helppoa. Kirjastoista sitä ei löytynyt, koska siitä oli otettu vain yksi painos, 30-luvulla. Etsin kirjaa kauan eri divareista ja vihdoin, miljoonan puhelun ja monen vuoden päästä löysin sen oululaisesta divarista. Luin kirjan ja huomasin heti, miksi tarina oli isoisääni miellyttänyt ahdasmielisellä pikkupaikkakunnalla.

Ajatelkaa nyt, tarina miehestä, joka piileskelee muilta eikä uskalla näyttää omia, rujoja kasvojaan. Mies, joka pelkää niin kovasti sitä, että muut näkevät hänet omana itsenään, että mielummin tappaa kuin antaa sen tapahtua. Samaistuminen ei ole mitenkään vaikeaa.

Samana vuonna sain selville, että musikaali pyöri Tukholmassa. Menin katsomaan sen - mikä sekin oli temppu sinänsä; lähteä reissuun kaukaa pohjoisesta ilman sen kummempaa motiivia, ja vielä Ruotsiin, joka oli kaikkien mielestä jotakin epämiellyttävää ja epäilyttävää. Mutta kun olin nähnyt musikaalin, olin mielestäni löytänyt jotakin sanoinkuvaamattoman kaunista.

Minuun tenhosi kaikki. Se, miten hankalajuonisesta tarinasta oli tehty selkeämpi. Miten vanha teatterirakennus kätki sisälleen uskomattoman tekniikan, tapahtumapaikkojen salamannopeat vaihdokset, upean kattokruunun, joka on murskata yleisön tipahtaessaan alas ensimmäisen näytöksen lopussa. Upeat näyttelijät, varsinkin käsittämätöntä kätkettyä eroottista karismaa omaava Mikael Samuelsson.

Ja niin minusta tuli fani. Kuuntelin musikaaliversion soundtrackin joka päivä. Luin kirjan uudelleen ja uudelleen. Keräsin kaikki eri elokuvaversiot, mitä löysin. Osaan vieläkin joka ainoan laulun ja resitatiivin sekä englanniksi että ruotsiksi. Pariisissa käydessäni kävin luonnollisesti tutustumassa oopperataloon. Kolme - neljä vuotta elin kummituksen pauloissa. Tilaa voinee kuvata jonkinlaiseksi neuroosiksi...

Vieläkin kuuntelen musikaalia ajoittain. Luonnollisesti katsoin elokuvaversion ja pidin siitä, että se ei ollut kopio näyttämöversiosta vaan oma, itsenäinen tulkintansa. Vähän laimeampi se oli, silti. Tai minä jo kyynisempi, kuka tietää.

Mutta silti koen olevani jonkinlaisessa yhteydessä isoisäni kanssa tuon yhden kirjan kautta. Olen varma, että hän, vanha homo, olisi rakastanut musikaaliversiota yhtä paljon kuin minä.