Flunssa tai mitä tämä lieneekään ei tunnu menevän pois. Teki mieli kirjoittaa, että olo on kuin satavuotiaalla ukolla, mutta mistä minä tiedän, miltä satavuotiaasta tuntuu?
En mistään ja tuskin tulen tietämäänkään. Meidän suvussa kun ei ole tapana elää kovin vanhaksi. Siksi yli seitsemänkymppiset vanhempani ovat minusta vähän ihme: käyvät laskettelemassa ja ovat aktiivisia järjestöissä ja tekevät kirjoja ja seuraavat yleensä kaikin puolin aikaa paremmin kuin minä. Tai ainakin niin välillä tuntuu.
Olen kyllä iloinen siitä, että molemmat ovat hyvässä kunnossa ja elävät elämäänsä omilla ehdoilla ja itsenäisinä. Onneksi heistä ei tullut sellaisia lapsenlapsista hössöttäjiä. Eivät he koskaan hössöttäneet kyllä meistä lapsistaankaan. Heillä on aina ollut ammatit, harrastukset ja omat menonsa. En silti koskaan ole epäillyt ettenkö olisi ollut tärkeä.
Vaikka aina suhteet ei ole olleet ihan ongelmattomat, on jo pitkään ollut oikeasti kivaa isän ja äidin kanssa. Sitä he kuitenkin ovat minulle: ei kavereista tms. vaan isä ja äiti.
Ja miltäkö minusta tuntuu? Vaikea löytää kielikuvaa, koska en ole kulkenut mankelin läpi tai jäänyt traktorin alle. Joten tuntuu kuin pian nelikymppisestä, jonka kroppaa särkee varpaista hartioihin. Onneksi ei kuitenkaan enää päätä.
2 kommenttia
martin
2.3.2007 11:51
Parane nopeasti! Kuinka hienoa, että Sinulla on hyvä suhde isääsi ja äitiisi - juuri isänä ja äitinä.
Kauneuspilkku
2.3.2007 13:05
Kiitos - kipakasta keskustelustamme huolimatta toivotuksista! Oikeasti on kiva argumentoida kanssasi asiassa, josta tulemme aina olemaan eri mieltä.
Niin, veljeni käyttää heistä etunimiä ja on ehkä enemmän isän "kaveri", mutta ilmeisesti isälle sopii sitten sekin tyyli. En ole koskaan ajatellut, että olisin vähemmän "aikuinen" vain siksi, että isä on edelleen isä.