Kun viime viikolla makasin ylävartalo rintakehään saakka kuvauslaitteen sisällä HYKSissä, oli aikaa miettiä. Ystävällinen hoitaja jätti taustalle soimaan musikaalisävelmiä panhuiluversioina. Normaalioloissa se olisi ollut kidutusta, mutta kun piti maata liikkumatta pitkähkö aika, niin mikä tahansa tuntui viihdyttävältä. En tiedä mitä siitä pitäisi päätellä, että mielessäni osasin laulaa kaikki nämä laulut. En toki uskaltanut liikuttaa huulia, etteivät kuvaukset olisi kärsineet.
Näitä surumielisiä lauluja kuunnellessani, panhuilu saa mielestäni kaiken kuulostamaan jotenkin melankoliselta, ajattelin - miten erilainen ihminen olenkaan kuin silloin kun nämä laulut olivat minulle tärkeitä.
En olleenkaan riudu ja räydy melankolisena ja haaveellisena, päinvastoin omastakin mielestäni olen usein hyväntuulinen ja reipas. Tuli mieleen, että onko kaikki nämä vuodet parjaamani self help –kirjat kuitenkin olleet oikeassa? Onko sisälläni jättiläinen, olisinko voinut ajatuksia muuttamalla muuttaa elämäni a la Wayne D Dyer?
Kun ajattelen kaikkea sitä melankoliaa, jolla ympäröin itseni nuorempana, ei ihmekään, että rakkauselämäni ja sitä kautta koko elämäni oli tragikoominen, kuten ystäväni totesi.
Ja kun melankolia on poissa, niin mitä sieltä löytyy - tyytyväinen, lähes onnellinen mies. En toki ole mikään menestynyt uraohjus, mutta toisaalta se ei minusta ole tavoiteltavakaan. Mutta myönteiset ajatukset itsestä, omista mahdollisuuksista ja kyvyistä kyllä ruokkivat itseään. Onko positiivinen ajattelu kuitenkin totta? Olenko ajatellut elämäni hyväksi?
Olin tänään aivan kamalassa työhaastattelussa. Mitä pidemmälle haastattelu eteni, sitä enemmän ärsyynnyin kysymyksiin, jotka olivat mielestäni aivan kummallisia. Toisaalta puhuttiin kapulakielisesti käsitetasolla ja kuitenkin piti yrittää kertoa itsestään käytännön toimijana. Pahinta oli se, että olemme tuttuja ja mahdollinen tuleva lähiesimies viesti vaan huonoa kemiaa.
Tajusin jossain vaiheessa, että en voi ottaa paikkaa vastaan, vaikka sitä tarjottaisiinkin, toivottavasti hekin. Olen kerran aiemminkin ollut vastaavassa tilanteessa, jolloin selvitin itseni ulos leikkimällä bimboa. Nyt ei ollut siihen varaa, koska olemme kuitenkin pienellä alalla ja vähintäänkin yhteistyökumppaneiden yhteistyökumppaneita.
Mitä tällä on tekemistä myönteisen ajattelun kanssa? Ehkä ei mitään. Ainoastaan esimerkki siitä, että aina ei onnistu, vaikka ajattelisinkin myönteisesti. Ja onnistuminen ei aina takaa myönteisestä lopputulosta.
