Omnium fidelium

Suomessa saa sanoa vapaasti ja myös korjata satoa vapaasti. Koskee yhtäläisesti kaikkia.

En haluaisi tanssia kuin rakkaani kanssa. Pidin tästä periaatteesta kiinni, kun minua pyydettiin Saksassa ylemmän aateliston tanssiaisiin. Koska pariani ei pidetty soveliaana, jätin menemättä. En voi ymmärtää, että rakastettuni olisi yhtään vähempää kuin kukaan toinen rakastettu. Tanssimisen kieltämistä pidän käsittämättömänä, itseasiassa sen puolestapuhujilla on sekä käsityskyvyssä että tuntemisessa suuria vajaavuuksia.

Isoenoni oli homo. Hän taisteli toisessa maailmansodassa Karjalan kannaksella - vieläpä vapaaehtoisena (oli kotoisin Ahvenanmaalta). Eikö hän sotaveteraanina olisi - halutessaan - saanut tanssia Linnan juhlissa kenen kanssa haluaa? Eikö hän ollutkaan suomalainen? Eikö hänen taistelunsa ollutkaan oikeaa?

En ole kirjoittanut blogiini mitään melkoisen tovin. Nyt näyttää siltä, että olennaisia asioita muuttuu pysyvämmin. Olen luovuttanut yhden avaimen pois. Toista avainta en luovuta, mutta avaimen takainen maailma muuttuu (ja minä muutun sitten muualla). Oliko kyllin kryptisesti? Aika selvästihän tuo nyt näyttäisi olevan sanottu.

Saanko olla totta-kirjan Olli Stålströmin oman osuuden arviointia.

Olli on kulkenut hyvin vaikean ja raskaan tien. Lukiessani hänen elämäntaipaleestaan tähän mennessä koin suurta myötätuskaa ja syvää järkytystä hänen kokemansa rakkaudettomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden takia. Minun olisi ajoittain tehnyt mieli huutaa: ”Kristuksen tähden, laupiaan Jumalan tähden, ei, lopettakaa!” Samalla arvostan suuresti hänen oivallustaan itsestään osana tuota prosessia ei pelkästään passiivisena vastaanottajana vaan aktiivisena luojana. Olen myös kiitollinen hänen toipumisestaan kuin myös prosessin tuomista oivalluksista – sen takia toivomatta kuitenkaan kenellekään – Ollille tai muulle – tällaista itselleen valehtelua, tukea sellaiseen tai näiden aiheuttamia seuraamuksia. Elämän tuhoutuminen elämänvalheen takia on turhaa ja sen takia sellaisen kohtaaminen on surullista vailla vertaa. Ilolla kuitenkin itse ajattelen, että mitään ei ole menetetty. Sen takia, että totuuden paljastumisessa on auki samalla ikuisuudessa koko se hyvän varasto, joka oli kiinni.

Ollin kertomuksesta poimin esiin kriittisesti joitakin kohtia.
Rippikoululaisena Olli joutui jo hengellisen väkivallan kohteeksi. Samalla hän itse katsoi kohdistaneensa eroottisen rakkauden ”väärään sukupuoleen”, kuten hän asian papille ilmaisi. Tässä kohdin jäinkin miettimään, missä määrin lapsi on ”vilpitön” ja ”rehellinen”. Ilmeisesti Olli tarkoittaa näillä sanoilla tekstissään odotusta uskovien taholta saada totuudellista ja rakastavaa kohtaamista. Näin ei kuitenkaan käynyt. Totuutta ja rakkautta on puuttunut, mutta syynä on ollut sekin, että niitä ei t u o l l o i n ole kylliksi etsitty ja/tai kylliksi osattu etsiä tuntemattomalta alueelta. Tuntematon yritettiin tuolloin arvovallalla sivuuttaa ja tuhota.

Psykoanalyysistä: Hoidossa horisontti avautuu siihen, mitä asiakas toivoo analysoitavan. Hoito ei koskaan tapahdu arvotyhjiössä – sen voi nyt jälkiviisaana sanoa.
Homoseksuaalisuus on ensin nähtävä mahdollisena ja sallittuna olemisen muotona ennenkuin sen todellinen tila näyttäytyy. Näin ollen eriarvoisuus ja syrjintä ei näy sellaiselle, jonka mielestä homous ON tuntematonta ja/tai kehityshäiriö. Tällaisen tilanteen murtamiseen tarvitaan tietoa ja avointa esiintymistä.
Olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmän siitä, milloin ja miten Olli ei enää itse pitänyt itseään sairaana homoutensa takia.

Teksti käy mielestäni hienon johdonmukaisesti läpi eri vaiheita. Homoseksuaalinen ihminen näytetään tekstissä rikollisena (poliisit), syntisenä (rippipappi) ja sairaana (terapeutit), mutta lopussa myös itsensä totuudessa tiedostavana ja-tunnustavana olevana.

Isovanhempani ja heidän sukupolvensa muut edustajat seurasivat elämässään säätyrajoja: ne olivat luonnollisia, elämään kuuluvia rajoja eikä niiden rikkominen voinut jäädä ilman rangaistusta - ennemmin tai myöhemmin.
Näin he katsoivat maailmaa ja ilmeisimmiten tämä katsomus vaikutti myös maailman toimintaan.

Isoisoisäni tiedän rakastuneen henkilöön, jonka naiminen ei olisi tullut kuuloonkaan. Hän joutui suvun painostuksesta luopumaan suhteestaan. Hän ei kuitenkaan alistunut vaatimuksiin naida konvenanssin mukaisesti, vaan valitsi itse itsepäisesti erään tavallisen talollisen tyttären puolisokseen. Valinta oli skandaali ja hänen vanhempansa vastustivat liittoa viimeiseen asti.
Isoisoisäni piti kuitenkin päänsä. Häiden tunnelma ei ollut ollenkaan vapautunut.
Avioliittonsa myötä isoisoäitini joutui velvollisuuksien eteen, joista hän ei ollut osannut edes kuvitella. Hän tunsi olevansa täysin riittämätön. Hän joutui taistelemaan melkoisen yleistä hyväksymättömyyttä vastaan, jota tuli aivan lähimmältä taholta.
Kun isoisoisäni sitten yllättäen eräänä marraskuun yönä vuonna 1892 kuoli tapaturmaisesti vajaan yhdeksän vuoden avioliiton jälkeen 34-vuotiaana, oli edessä tuntematon tulevaisuus. Tuskin isoisoäitini aavistikaan, kuinka vaikeita vaiheita hänen eteensä tulisi. Hän joutuisi luopumaan maistaan, hän joutuisi luopumaan lapsistaan ja hänet sysättäisiin syrjään kuin hylkiö. Vasta aivan elämänsä lopulla hän saisi lopultakin iloita jostakin - omista lapsistaan, jotka ottaisivat hänet huostaansa. Täydellistä ei tämäkään onni ollut: hänen vanhin poikansa ei suostunut pitämään häneen mitään yhteyttä. Kuollessaan 64-vuotiaana hänet haudattiin vailla ainuttakaan mainintaa tästä lapsesta.

Toivoisin, että minulla olisi mahdollisuus aloittaa pitää orangerieta. Tarkoitan, että se istutettaisiin minulle. Toivoisin myös, että minulla olisi huvimaja, jonne minulle tuotaisiin kahvia ja bisquits.
Kaupungin ja maaseudun eroa väitetään ruumillisen ja henkisen työn eroksi. Siinä lienee jotain totta(kin) ...
Henkisessä työssäni yritän saada tätä toivettani todellisuudeksi siinä kuitenkaan onnistumatta. Ehkä hyvä niin – kuvitelkaapa nimittäin niitä lähes hengiltä piiskattuja onnettomia istuttajia, joiden appelsiinipuiden kasvaminen epäonnistui! -. Niinpä elän todellisuudessa, jossa tämä toiveeni ei tue todellisuuttani. Kyseessä on toki vain pieni osa elämääni, mutta tiedon merkitys on valtaisa: Todellisuus jää minulta täyttymättä, koska sitä mahdollisesti tukemaan tulevat toiveeni pakenevat minun todellisuuttani.
(P.S. En ryhdy tässä tekstissä spekuloimaan todellisuuden/fantasian rajoista ja olemassaolosta. Se saattaisi tehdä tekstistäni pelkää tyhjää hölynpölyä, mikä ei olisi niin väärin.)

Börjar d a g e n - sedvanligt - med Händels fyrverkerimusik. Aloitan p ä i v ä n - tavaksimuodostuneella - Händelin ilotulitusmusiikilla.

Te deum laudamus. te Dominus confitemur!

Se på den här på Yles Arena:
http://areena.yle.fi/video/1300649145136

Simon Häger berättar om sin tro och om sin homosexualitet, om, hur kan kom ut. Tyckte, att det var mycket rörande. Påminde mig om min egen kamp i tiderna.

Lopun ajoilla on merkkinsä, joista ne voidaan aavistaa. Joitakin niistä on ilmoitettu. Danielin kirja mainitsee tiedon lisääntymisen. Se onkin lisääntynyt valistuksen ajasta lähtien yhä kiihtyvällä vauhdilla, nyt aivan huikealla vauhdilla.
Matteuksen evankeliumi puhuu lopun aikoja edeltävistä ajoista 24:nnessä luvussaan. Ihmiset taistelevat keskenään, esiintyy vääriä profeettoja, on nälänhätää ja maanjäristyksiä. Nämä ovat meille tuttuja tapahtumia ja ne eivät ole merkkejä lopun tulosta. Mutta lopun tulosta on sen sijaan merkkinä se, että hyvää sanomaa on julistettu kaikkialle maailmaan. Mutta kuten sanottu, myös vääriä julistajia on. Mikä uskomattominta, heidän on mahdollista tehdä jopa ihmeitä harhauttaakseen ihmisiä. Väärille julistajille on ominaista ainakin se, että he sanovat Pelastajan olevan jossakin paikassa maan päällä.
Paavalin toinen kirje tessalonikalaisille mainitsee ennen lopun aikoja tulevasta uskosta luopumisesta ja laittomuuden täydellisestä vallasta. Jumalan tilalle tulee ihminen. Ihmiset itse v a l i t s e v a t vääryyden ja saavat siitä tuomionsa.
Johanneksen ilmestys puhuu erityisesti lopun ajoista. Sen mukaan ostaminen ja myyminen käy mahdottomaksi kaikilta, jotka eivät alistu epäjumalanpalvelukseen.

Taloudellisen sidonnaisuuden kiristyminen johtaa vaikeisiin aikoihin uskovan elämässä. Paavalin toisen kirjeen Timoteukselle mukaan synnissä pysyvät ihmiset ovat lopun aikoina vain itseään rakastavia, rahaa rakastavia. Rahan tuoma valta saa heidät rehenteleviksi ja pöyhkeiksi. He eivät kiitä menestyksestään kuin itseään. He kapinoivat muita auktoriteetteja kuin itseään vastaan. Pääasia on saada ”omasta” tulostaan nautintoa. Omat tulot eivät ole muita varten, vaan olennaista on oikeus saada kohdistaa kaikki hyvä itseensä.
Tällaiset ihmiset uskovat maallisen tiedon voimaan, mutta eivät kykene näkemään ihmisen vajavuutta ja sidonnaisuutta.

Toivo saa lopulta täyttymyksensä niiden osalta, jotka uskovat rakkauteen ja oikeudenmukaisuuteen: ”ja Hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut”.

De la musique baroque, j'aime la plus les parties chorales/ensembles des compositions pour les buts religieux. Malheureusement quant à l'opéra italien de même époque il a pris plupart le chemin du chant soloistique c.a.d. du plain-chant. Or, la grandeur de la cour et la majesté de son roi avaient certainement contribuées dans la musique en France de prendre autres chemins qu'en Italie. Et, un peu surprenant, cet aspect est aussi très audible dans les oeuvres de la musique réligieuse.
Voici un exemple, pas très majesteux, mais très émouvant et en quelque sorte intime:

Suurella ilolla haluan uudistaa ilon ja onnen sanoman, vuosi toisensa jälkeen, teidän arvokkaassa osallisuudessanne ja läsnäolossanne tällä jatkuvasti syntyvällä yhteisöllä, joka näin elää ja rikastuu teissä.

Joulu, jossa juhlimme meidän osaksi tullutta Rakkautta, suurinta voimaa sen ylimmässä muodossa, siinä voimassa, joka elämän täydellistymisessä on uusi elämä, täyttäköön meidät sisällöllään uudeksi elämäksi tässä luomisessa.
Pimeydet, menetykset ja pelot on voitettu ja voitettavissa.
sillä nyt on Valo saapunut maailmaan!
Hallelu-Ja!

Siunattua Joulua ja Menestyksellistä Uutta Vuotta 2011 jokaiselle teistä!
t. "martin"

P.S.
Eli kerran nuori, taidokas ja älykkäänä tunnettu mies. Hänen vanhempansa toivoivat hänestä liikemiestä jatkamaan kannattavaa perheyritystä. Nuori mies olikin hyvin kiinnostunut liike-elämästä ja innolla opiskeli siihen liittyviä tapoja ja sääntöjä. Perheyrityksen siirtyessä hänelle hän uskoi voivansa laajentaa toimintaansa. Niinpä hän kierteli pyytämässä tukea monilta tuntemiltaan liikemiehiltä. Nämä asettuivat hänen suunnitelmiensa taakse ja lainasivat jokainen hänelle merkittäviä summia rahoja sekä antoivat vakuuksia ja välineistöä.
Nuori mies yritti niinkuin yrityksessä tehdään.
Saapui sitten tuloksen päivä. Lainaajat kerääntyivät kaikki nuoren miehen luokse. Hän sanoi: "Kaiken lainaamani olen menettänyt ja omanikin saman tien. Minulla ei ole jäljellä muuta kuin te!" ...