Omnium fidelium

Näytetään bloggaukset joulukuulta 2007.

Onko vai eikö ole?

Rakastaa

Monet ystävistäni kehottavat minua luopumaan hänestä suhteemme raskauden, sen suurten ongelmien, sen mahdottomuuden, sen olemattomuuden takia ...
...tai minun tulee hyväksyä nämä seikat ja rakastaa valittamatta.

Rakastaa valittamatta.

Varmaan ihanne, johon pyrkiä, mutta todellisuus?

Rakastan häntä. Hän ei ole paikalla ja kuitenkin on.
Eikö rakkautta ole myös se, että pysyn uskollisena hänelle - myötä- ja vastoinkäymisissä? Teoissa rakkaus tulee esille. Tällaisia tekoja ovat ne teot, joissa luottamus punnitaan. Olenko m i n ä luottamuksen arvoinen?
Jos rakastan - kuinka voisinkaan tehdä muulla tavoin? Toki voisin jättää hänet - rakkauden tekona, h ä n e n parhaakseen. Joudun silloin ponnistelemaan toisen parhaan miettimisessä. Jättäminen ei oikeastaan voi olla yksipuolinen ratkaisu. Ratkaisussa on kummallakin osuutensa. Jos rakastaa, voi tehdä paljon järisyttävää, mutta hylätä - lopullisesti hylätä ei voi.
Voiko minuun luottaa?
Rakkaus tekee helpoksi sen, mikä muuten on vaikeaa. Toisen rakastavat silmät - niissä olen valmis kääntämään vaikka maailman ylösalaisin - sillä mitä on muu tämän rinnalla. Ja se ilo on toisessa, hänen hyvässään (osoittaa rakkauden eläväksi). Rakkautta rakastetussa.
Rakasta ei voi oikeasti menettää. Me olemme (jo) yhdessä rikkoneet rajat ja välillämme on pysyvää. Me kiistelemme rakastavina siitä, kumpi saa nukkua sängyllä ja kumpi lattialla ollessamme kylässä (jossa yksi sänky) tarjoten juuri mukavampaa sänkyä toiselle. Me kiiruhdamme aamukuudeksi töihin, jotta kuukauden palkan saadessamme voimme edelleen tavata toisemme. Me käymme aamuisin ostamassa toisillemme sämpylöitä... ja meidän suudelmamme kestää ikuisuuden, sillä se on ikuisuutta.
Sinä! Sinä se olet!

Herään keskellä yötä.

Katson Sinua. Katson ihanuuttasi. Katson kaikkea niin rakasta, että voisin vähemmästä revetä riemuun!

Sinä nukut. Haluaisin suudella Sinua kaikkialle ja toisaalta juuri näin on täydellistä. En halua herättää Sinua. Katson vain.

Olet siinä vieressäni.

Aina.
-----------------------------------------------------

Nyt olet joutunut pimeyteen. En aio hyväksyä sitä. Tunnustaa voin, että näin on. En kuitenkaan hyväksy pimeyttä - koskaan! Minulle on annettu voittamattoman lahja. Se lahja on kaikki, mikä merkitsee.

Sinä tahdot

Pieni poika katsoo ikkunasta ulos. On katsonut jo tunteja...alkaa hämärtää. Pojan ilme on urhea, joskin vaivoin ylläpidetty. Kaivattua hahmoa ei ole ilmestynyt näköpiiriin.

Lopulta pojan äiti - murheellisin mielin pojan takia - tulee noutamaan lastaan nukkumaan. Poika taistelee itkua vastaan ja yrittää urheasti vakuuttaa katsomisen tuottavan tuloksen.

---

Lopulta poika on sängyssä. Äiti on lohduttanut itkevää poikaa. Poika on aivan uupunut.
Ennen nukahtamistaan poika lukee iltarukouksen: "Kiitos, että kuulet rukoukseni, Taivaallinen Isä!" Ja yhtäkkiä pojan sydän avautuu - siellä aivan pulppuaa ja pojan on turva ja hyvä olo.

VÄLSIGNAD JESUS-BARNETS FÖDELSEFEST!
SIUNATTUA JEESUS-LAPSEN SYNTYMÄJUHLAA!

III

Yö laskeutuu...
Muurilla näkyy ajoittain vilahtelevia varjoja. Lamppu sokaisee silmät sinne katsoessa.

Silti kukaan ei katso pimeään, eihän sinne näe. Kaikkien meidän katseet ovat valossa ja lämmössä.

Katsomme kotia; kodin muodostavaa perhettä ja heidän keskinäistä lämpöään. Lämpöä ja valoa, joka loistaa silmissä kertoen ilosta. Eikä tuo ilo voi olla välittymättä nähdessämme sen.

Yö laskeutuu...ja se ei enää ole paha.

Suuntanako vankileirit?

Kuka on menestyvä ja kuka ei? Voiko tällaiseen kysymykseen vastata kokonaisvaltaisesti? Tuskinpa. Minun ajatukseni tästä on, että näemme kuin kuvastimessa. Kaikki näyttää joltain. Muuta meillä ei mukamas ole ja tarraudumme näihin kuviin. Kukapa tietää totuuden näiden julkisivujen takana...? Kuka näkee esimerkiksi Putinin henkilökohtaisen vallan ja osaa määrittää sen syyn ja suuruuden. Jossain tilanteessa voi n ä y t t ä ä siltä, että joku toinen kuin Putin on vallassa.
Tästä perspektiivistä keskinäinen kilpailu vaikutusvallasta n ä y t t ä ä naurettavalle. teatterille. Vieläkin naurettavammalle kilpailu alkaa n ä y t t ä ä, kun tajuamme kaiken katoavuuden.
Kilpailu luo myös yhtenä tuotteenaan kärsimystä. Se ei n ä y t ä hyvälle, eikä sitä mainostetakaan.
Äkkiä kuitenkin n ä y t t ä i s i siltä, että olemme lähellä syyllistymistä tuomitsemiseen. On kovin helppoa tuomita hyväosaiselta näyttävä ja asettua omasta mielestään huono-osaisen puolelle ts. valita ihmisten välillä. Avun antamisella ei ole puolueellisuuden kanssa mitään tekemistä. Apu on itsessään aarteiden kokoamista taivaaseen - ne eivät katoa.
Meille maailma n ä y t t ä y t y y rajallisena. Uskomme helposti, että yhden hyvä on toisen hyvästä pois. Valitsemme puolemme: varaudumme pahaanja laiminlyömme hyvän. Mitä sillä voitamme? N ä y t t ä ä k ö se sille hyvälle elämälle, jolta hyväosaisuus mielestämme tulisi n ä y t t ä ä?
Kuin kuvastimesta näemme täydellisen maailman; maailman, johon pyrimme tai sitten ei. Emme ole täydellisiä ja reagoimme tähän eri tavoin. Osa pitää täydellistä maailmaa mielettömänä ajatuksena ja peittää kuvastimen, osa tuntee kuvastimen olemassaolon, mutta ei katso siihen, osa katsoo kuvastimeen.
Kaikissa näissä maailma n ä y t t ä ä erilaiselta ja me sen mukana. Kuvastimessa nähty täydellinen parhaimmillaan vapauttaa meidät näyttämisen orjuudelta. Elämme täällä kuvan maailmassa, mutta emme ole sen orjia. Putin esimerkistä: Ei ole syytä uskoa, että yhdellä on valta, kun se voi olla toisella. Siispä tällaiset pohdinnat jäävät turhina pois. Kateus pahan aloittajana ei murskaa hyvää. Tällainen kilpailutilanne ei nouse edes merkittäväksi.
Orjuudessa n ä y t t ä ä "todella" siltä, kuin syy pahuuteen ei olisi meissä pahantekijöissä. Syy on kuitenkin meissä, meissä, eikä kenessäkään muussa. Me itse saamme vastata pahuudestamme eikä kukaan muu. Mutta
paha ei ole kaikki.
Emme huomaa hyvää. Annamme pahaan vääristyneen maailman huiputtaa meitä. Emme anna itsellemme vastuuta. Se on "muualla". Hyväkin on aina jotenkin viety pois, ulottumattomiin - tyytyväisyytemme on estetty. Turha silloin on tehdä mitään! Turhaa!
Me olemme hyväntekijöitä siinä kuin pahantekijöitä. Hyvä sana ja teko ilahduttaa - riippumatta n ä y t t ä m i s e s t ä ja mikä olennaisinta, se on meistä riippuvaa - tekijästä. Ilo on tekijällä.

Taivaalliset juhlat odottavat!

Tänään tulin jumalanpalveluksesta Tuomiokirkosta kotiin loskasäässä. Kuulin suuren joukon ambulansseja kiitävän Hämeenkadulla sireenit ulvoen. Sireenit kuitenkin lakkasivat ulvomasta suunnilleen Tuomiokirkon kohdalla Hämeenkatua. Kun asun juuri näillä main tulin kotimatkallani pian Vähä Hämeenkadun risteykseen, joka oli täynnä ambulansseja. Autoja oli jalkakäytävillä ja risteyksessä lojui melkoinen määrä irrallista peltiä. Ohikulkijoita haastateltiin.

Olin itse ollut juuri kirkossa. Istunut muiden kanssa juhlistamassa odotuksen ajan alkua. Turva nousi päällimmäiseksi ajatuksissani.

Turva on kuin valoa. Se on joskus näkemistä niin, että voimme estää tapaturman, tuhon. Aina ei kuitenkaan näkeminen riitä estämään sitä, mitä pidämme ikävänä, pahana, kurjana. Onko silloin mitään, mitä pitää varmana, hyvänä, pysyvänä? Katoaako kaikki, pimeyskö vallitsee, emmekö pääse ahdingosta? Onko VAIN kova tunnettu maailma?

Ihmiset näkevät silmillään - ainakin sanomme usein näin. Tietomme ei tosin aivan tue tätä. Näkemistä on myös hyvin erilaista - riippuu katsojasta. Emme ole katsojina samanlaisia, joskaan ihmissilmät eivät sinänsä kovin paljon eroa toisistaan. Nähdäksemme tarvitsemme valaistusta. Se ei kuitenkaan riitä, vaan sisäämme on tultava tajuamisen, ymmärryksen valo.
Sellainen valo, joka ei ole mitä tahansa valoa. Se on valoa sitä varten, että todella näkisimme; sellaista valoa, joka ei kerran tultuaan muutu pimeydeksi.

Se valo loistaisi kaikkeen. Silmät, jotka katsovat onnettomuutta, katsovat pimeyttä, johon tuo valo loistaa. Katseko riittää...? Ei! Siitä se alkaa.

Olen pieni - siltä tuntui.

Kaiken hyvyyden Jeesus mukanaan tuo,
kaiken armon hän Sinulle sydämestään tekee.
Sydämeesi asunto Hänelle anna
Hän lähestyy
"Kyllä, tänne ikuisuudeksi jää!"