Omnium fidelium

Edellinen

Pasuuna ihmeteltävän äänen levittää alueiden haudoissa, pakottaa se kaikki valtaistuimen eteen!

Kaikki lopulta joudumme arvioitaviksi elämämme suhteen - olemmeko lähinnä rakkauden, välinpitämättömyyden vai vihan lapsia. Minkälaisia ovat tekomme olleet kohdatessamme ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa.
Saamamme tuomio on jo lähes "aikojen alusta" ollut selkeä: olemme syyllisiä ties mihin laiminlyönteihin ja tekoihin, jotka vahingoittavat muita ihmisiä. Emme mitenkään voi paeta tätä totuutta.
Onneksi emme ole vailla apua tuomion hetkellä.

Hullu sanoo: "Ei Jumalaa ole".


puhuminen ja totuus

Mitä tulee sanoa, jos haluaa pysyä totuudessa - tarkoitan tällä sitä, että maailma muuttuu ja sanat muuttuvat.
Kun puhun yhden henkilön kanssa, valitsen sanojani hänen ja hänen tilanteensa sekä suhteemme muodon mukaan. Kun puhun samasta teemasta (ja samasta asiasta) jollekin toiselle, en kerro sitä yksin ja samoin sanoin kuin ensimmäiselle.
Tästä voi kehittyä ongelma: voin saada kuulla, että en pitäydy totuudessa. Minusta kuitenkin tuntuu, että en ole totuuden tietäjä ja sen vartija puheessani. Toki pyrin totuudenmukaisuuteen eli motivaationi on kertoa asiat niin tarkasti sen mukaan, mitä luulen tietäväni oikeaksi, mutta sanoihini vaikuttaa aina senhetkinen ympäristö - ja minusta niin kuuluu ollakin.
Puhe on niinkuin Pyhä Henki, joka liikkuu kaiken v ä l i s s ä. Se on sitä jotain, mikä elää, liikkuu ja luo yhteyksiä. Se ei koskaan jähmety paikalleen. Näin on mielestäni vähän senkin kanssa, mitä kommunikoimme, vaikka sanoillamme annamme asiallemme ruumiin.
Ihmiset elävät jatkuvasti uutta elämää, sanat seuraavat tätä ja Pyhä Henki liikuttaa tätä kaikkea.

Onko sitten Jumalan Sana muuttuva? Se on luomisemme luoneen sana ja näin sen totuus näkyy aina. Sellaista sanaa meillä ihmisillä ei ole.


Pour la vie - pour Dieu!

Elämä koko laajuudessaan on ilmoituksessa Jumalan Pojasta aivan keskiössä. Se koskee kaikkia ihmisiä – myös muita kulttuureja kuin länsimaista kulttuuria. Jeesuksesta itsestään ilmoitetaan syntymän ja sen sisältämän suuren ilon kautta, sillä syntymässä tulee meille kaikille elämä ja Jeesuksessa suuressa määrin. Kaikki elämä saa täyden merkityksensä yhteydessä elämän Luojaan, Jumalaan.
Ihminen – kuolevaisuudestaan huolimatta – on tarkoitettu Jumalan kuvana ja kaltaisuutena elämään, jolla ei ole kuoleman rajoja. Kuten syntymä niin elämä on lahja, jota ei voi ansaita. Jumalan rakkaus jokaista ihmistä kohtaan oli vieläpä niin ääretön, että Hän itse tuli Pojassaan osoittamaan rakkautensa. Niinpä tässä myös näkyy jokaisen ihmisen vertaansa vailla oleva arvo. Jokainen ihminen on valtavan arvokas! Tämä hyvä sanoma vastaa sitä iloa, mitä ilmoitus uudesta ihmisestä on – ja jokainen syntymä on osa ihmiskunnan olemassaoloa – riippumatta elämäämme rajoittamaan pyrkivistä ja sitä rajoittavista tekijöistä. Ihmisen arvokkuus tarkoittaa hänen rajoittamatonta arvoaan. Sen takia kaikki ihmisen loukkaaminen – kuten esimerkiksi ihmisten arvon erotteleminen – on elämän kiroamista. Pahiten se juuri koskee loukkaajia itseään.
Ihmisen elämään kuuluu oikean ja väärän pohtiminen ja ratkaisujen tekeminen näiden välillä. Niinpä elämä ei ole vain vapautta, vaan myös vastuuta – sillä olemme täällä yhdessä ja teot täyttävät aikamme. Edelleen olemme monet valmiit surmaamaan veljemme – niinkuin tällä hetkellä mm. Syyriassa. Edelleen olemme monet valmiit kääntämään kasvomme pois avuntarvitsijalta. Sanomme edelleen ”Olenko minä veljeni vartija.” Kaikilla meillä ON mahdollisuus valita.
Usein vertaaminen aiheuttaa meissä kiukkua, tyytymättömyyttä, vihaa. Jumalan kuva ja kaltaisuus rikkoutuu. Ennenkaikkea samanlaisen ihmisen kuin minä näkeminen unohtuu. Yhteenkuuluvuuden tunne heikkojen, sairaiden, avuttomien kanssa häviää – koska emme (muka) kuulu h e i h i n. Kun on ottanut ajattelunsa perustaksi vahvan itse-pärjäävän ihmiskuvan, niin sille rakentaa omaa elämäänsä. Itselleen eläminen kuitenkin on täysin todellisuudelle vierasta. Kysymykseen ”Missä on lähimmäisesi?” vastaamme silloin valehdellen ”En tiedä/tunne”. Surullista on, että ennen kaikkea valehtelemme itsellemme.

Talousjärjestelmämme syöttää jatkuvasti meille ajatusmallia, jossa kaiken mittaa saatava hyöty. Niinpä ihmisen arvo saattaa muuttua välineelliseksi. Eikö kuitenkin ajatus ihmisen hyödystä maapallolla ole aika kummallinen? Se on siten myös kummallinen ajatus pienemmässä mittakaavassa: Saatamme asettaa kyseenalaiseksi joidenkin ihmisten olemassaolon tajuamatta tämän ajatuksen kohtalokkuutta jokaisen meistä kohdalla. Toinen ajatusmalli, jota talousjärjestelmämme tukee, on itsensä toteuttamisen ajatus. Sen lähtökohtana on ajatus, että olen syntynyt maailmaan toteuttaakseni omat mahdollisuuteni mahdollisimman täydellisesti. Mikäli näin ei tapahdu, olen epäonnistunut tehtävässäni tässä maailmassa. Syynä ovat helposti muut ihmiset: he tulevat tielleni ja estävät täydellistymiseni. Miten ratkaista maailman tietyllä tavalla olemisen ongelma? Tässä tulee kyllä mieleen joitakin kauhistuttavia yrityksiä... Ne kaikki ovat (onneksi) törmänneet siihen, että osa ihmisistä ei tuijota vain itseensä ja omaan muotoonsa. On ollut ihmisiä, jotka hyväksyvät kaikkien meidän erilaisuuden. Se tarkoittaa myös sitä, että jokaiselle on jotain, että kaikessa ei tarvitse olla erinomainen, että meitä on moneksi. Maailma on sellainen.
Suomessa on ollut hämmentävää todeta lukkiutuminen johonkin ”Suomen” tai ”suomalaisuuden” hyvin homehtuneina esitettyihin käsitteisiin keskustelussa, joka näiden sopimusvaraisten käsitteiden kohdalla pitäisi olla jatkuvasti avointa. En nyt viitsi edes aloittaa tästä mitään argumentaatiota, vaan totean, että kyse ei ole Suomen tai suomalaisuuden rajoista vaan yleisinhimmillisestä ominaisuudesta, nimittäin toisen auttamisesta hädässä.

Olemme moraalissamme asettaneet ehtoja elämälle; elämälle, joka on meille kaikille lahja. Menestyminen elämässä ei ole ansiotamme vaan perustuu armoon. Osaisimmepa jakaa samaa kaikille – varsinkin niille, jotka heikkoudessaan erityisesti tarvitsevat hyvää vastaanottamista, rakkautta ja hoitoa! Antaessaan saa niin paljon. Kuitenkin omaan nautintoon pelkästään pyrkivä kulttuuri ei tue tällaista Jeesuksen opetusta. Pahimmillaan hedonistinen kulttuuri pyrkii vain omaan täydellisyyteen, jolloin se a j a t u s m a l l i n a saattaa johtaa ajattelemaan epätäydellistä elämää turhana. Elämä ei olekaan silloin aina kunnioitettavaa, koska emme ole tasa-arvoisia. Se on kuin ilmoitus, että jonkun elämällä ei ole merkitystä eikä tätä elämää koske toivomme eikä rakkautemme. Tietty elämä saatetaan esittää jopa edistyksen vastaisena. Yhteinen elämämme saakin täysin päinvastaisen kehityskulun: kohti omaa, yksityistä erillistä elämää, jolla on kaikki oikeudet... tässä ei kuitenkaan ole ymmärretty sitä, että ihmisen oikeudet (vapaudet) syntyvät suhteessa toisiin ihmisiin. Oikeudet eivät tarkoita siis täyttä vapautta suhteessa toisiin ihmisiin vaan jokaisen arvon tunnustamista samalla tavoin. Vapaus, joka ei perustu selkeään arvoon, on täysin tyhjä lause, ei mitään muuta. Tässä tulemmekin ihmisen arvon osalta hyvin pelottavaan näkymään: mainitunlainen vapaus tekee ihmisen elämästä neuvottelukysymyksen – kaikissa tapauksissa. Elämä ei olekaan oikeus, vaan siitä voidaan päättää asettamalla ehtoja. Ehdoista voidaan aina neuvotella. Elämän ehdollistaminen tekee kuitenkin meistä kaikista ehdollistettuja elämämme osalta. Vapautemme katoaa.

Mielestäni elämän kunnioittamisen osalta ”kuoleman” siirtyminen pois kulttuurissamme on vaikuttanut keskeisesti ajassa tapahtuneisiin muutoksiin. Kun juuri elämän henkäyksen lahjaa ei nähdä sen koko laajuudessa, on vaarana, että ihmisen elämän arvo muuttuu mitattavaksi, muuttuu ei-mitenkään-erityisen-arvokkaaksi, muuttuu vaille kunnioitusta olevaksi kohteeksi, ”asiaksi”. Ihmisen elämä ei ole pelkästään teknis-tieteellinen kohde, ei edes ensisijaisesti kohde muiden kuin Jumalan osalta. Tällä viittaan ikävänä kehitysmahdollisuutena oman elämän lahjan muuttumista oman elämän hallinnaksi. Oman elämän hallinta täydellisimmässä pyrkimyksessään unohtaa elämän olevan suhde.
Rakkaus jos mikä on suhde – suurenmoinen suhde! Pyrimmekö omalla nautintolla ja tehokkaalla itsetoteutuksella korvaamaan toisen hyvän etsimisen ja toisessa rauhassa lepäämisen? Juuri muiden ihmisten takia saamme aina tehdä moraalisen valinnan – valitako toisen hyvä tai oma hyvä. ”Valitsematta jättäminen” tarkoittaa omaan ”hyvään” tyytymistä, tyytymistä siihen, että rakkautta ei ole.
Rakastaminen on jo rakastettuna olemista.


Tot t a jo k a s a n a

En voi hyvin enää, en syö kakkuja enää, minulla ei ole edes suunnitelmaa enää.
Olen ilman sinua loistoton, olen ilman sinua väritön, olen kuin tyhjyyden kuorta.
En enää elä innolla eloani, lopetuksellasi päätit sen. Minussa ei enää ole henkeä ja jopa uneni muuttuivat narreiksi, kun lähdit pois.
Olen murskana, täysin murskana - kuten äitini lähdettyä iäisyyteen ja jättäessä minut yksin ilman kosketustaan.
Olen murskana, täysin murskana. Et koskaan ilmoittanut tarkoittamaasi, et koskaan kertonut syytä -
Sitä on pian kymmenen vuotta, kun vähät välität!
Sinulla oli kaikki minusta, kaikki minun. Nyt olen voimaton, nyt olen kulutettu, ja näyttelen vain
halukasta, kun sitä minulta toivotaan.
Laahaudun eteenpäin, mutta kaikella yrityksellä on tympeät kasvot, ja kaikella tapahtuvalla on Sinun olemuksesi, en tiedä enää mitä tehdä - Sinä olet kaikkialla!
Ja olen kuin jähmettynyt metallitanko - kun en pääsekään luoksesi.
Olen murskana, täysin murskana. Olet vienyt minulta kaikki runoni; olet ryöstänyt minulta ajatukseni.
Rakkaudessani Sinuun jatkan ja kuolen. Hiivun yksin musiikkini kanssa kuin kitukasvuinen vanhus kuunnellen jos jossain kuuluisi äänesi.
Olen murskana - niin, murskana, voimattomana, kulutettuna, sydän murskana, palaset kivisinä. Kuuletko, murskana!


Ett år har igen gått

Jälleen on siis vuosi kulunut.
Aloitin päivän perinteisesti Händelin ilotulitusmusiikilla. Se on kuulunut ohjelmaan jo aivan varhaislapsuudestani. Päätän juhlan varmaankin Te deumiin.

Kohokohtia vuoden aikana ovat olleet Jeppis-pride, joka matka oli todella ihana ja siellä saamamme vastaanotto todella suuri myönteinen yllätys. Toisena hbtiq-aiheisena kohokohtana katson, että minun on nimettävä lokakuun Vinokino, jossa näin todella koskettavan Alata-elokuvan.
Nyt kohti uutta elinvuotta!


de la merde!

Olen katsonut portugalilaista sarjaa "Os nossos dias", jossa selvästi lopussa, uskoisin, pariksi päätyy David ja Xavier. Tämän parin päätyminen yhteen sarjan loppuratkaisuna tekee ihmeelliseksi se, että kansallisen TV-yhtiön kirjoittajat päättivät olla edes kuvaamatta kohtausta, jossa David ja Xavier suutelevat toisiaan ensimmäistä kertaa. Heidän dialoginsa jatkuu (kuvaamattoman suudelman jälkeen) kuin vailla kiinnekohtaa, siitä mitä nyt tapahtui.

Hämmentäväksi asian tekee se, että sarjassa on kyllä suudeltu ylen runsaasti.


Les écrivains d'aujourd'hui

Jokaisella ajalla on ollut omat pyhät lehmänsä. Kun Ranskassa kolmannen tasavallan (1870-1940) aikaan saakka kuolemattomuuden ideaa voitiin pitää yleisenä ikuisena totuutena - oli tämä idea sitten kristillinen tai jotain muuta, niin 1800-luvun lopulla uskonto ja sen
harjoittaminen muuttui yksityisasiaksi. Ajalle oli ominaista pyrkimys kaiken "pyhänä" pidetyn, kaiken
dogmaattisen suistaminen pois vallasta. Ranskan valtiolliselle laitokselle Kansakunta oli kuitenkin jollain tapaa pyhä. Niinpä anarkistit ja kommunistit saivat tänä aikana osansa vainoista. Vapaus ei ulottunut kansalliseen turvallisuuteen. Sisäpoliittisesti valtion
virkamiehet aloittivat taistelun tapojen turmelusta vastaan ja mikäs muukaan oli tulilinjalla kuin seksuaalisuus - varsinkin vallanpitäjien mielestä oli huolestuttavaa syntyvyyden alhaisuus. Kirjoittajat, jotka kannattivat luonnon mukaista (ei siis säädeltyä) menoa, joutuivat oikeusprosessien kohteeksi. Kolmas tasavalta melkeinpä söi omat synnyinsanansa. Zola oli sanonut tasavallan syntyessä Napoléon III:n keisarikunnan kaaduttua "tasavallan olevan luonnonmukainen tai ei mitään". Tällä Zola tarkoitti tosin ennemminkin "luonnonlakeja", jotka turvaavat ihmisen perusoikeuksia porvarillisessa mielessä eli omaisuuden turvaa. Kirjoittajia syytettiin todellisuuden kuvauksesta, joka johtaisi turhaan pessimismiin. Tuollainen kirjoittelu oli epätervettä, suorastaan rivoa ulosteissa vellomista.
Yksi tällainen kirjoittaja oli Paul Bonnetain, joka käsitteli mm. masturbaatiota.

Kun 1800-luvun kirjoittajat uhmasivat hallintoa, he tekivät sen antaakseen äänen jollekin hallitulle
ryhmälle, joka oli jäänyt syrjään. Tarkoituksena oli kuvata ymmärtääksemme ja hyväksyäksemme näiden
hallittujen ryhmien pyrkimyksiä oikeutettuina. Kuvaus tarkoitti tarkkaa kuvaamista.

Kun nykyään "poliittisesti epäkorrektit" kirjoittajat moittivat jotain asiaintilaa - kuten esim.
mielipiteen vapauden puutetta, uskonvapauden puutetta, he tekevät sen stigmatisoimalla näitä
asiantiloja kiihottamalla mielialoja. Tällöin he ylittävät rajan, jota kolmannen tasavallan aikoina näyttäisi noudatetun, kirjoittamisen tavoitteissa. Nykyisin itse kirjoituksen seuraukset voivat olla hyvin konkreettisia sekä kirjoittajille että niille, joista kirjoitetaan. Kirjoitukset alkavat usein toteuttaa itseään. Tällöin vapauden puolustaminen ohittaa konkreettisen "vapautettavan" ihmisen.

Ylipäänsäkin nykyisessä painopiste on siirtynyt enemmän kirjoittajaan ja hänen rakentamaansa ajatukseen kuin kirjoitettavaan aiheeseen.


Des événements de Paris...

Ilmaisuvapaus on ihmisen perusoikeus, kuten lehdistöstä on voinut lukea viime päivinä. Vapauteen kuuluu myös tämän vapauden väärinkäyttö, käyttö, jossa unohdetaan vastuu kirjoittamisen seurauksista, valitun muodon voimasta. Missä siis kulkee raja?
Luulen, että rajanvetoa ei voi tarkalleen määrittää ja että sitä ei edes tule määrittää kovin tarkasti. Kun monet nyt ovat ilmaisseet "Je suis Charlie", niin minun ajatukseni ovat johtaneet rajaan. Nämä karikatyyrit ovat siis olleet hyväksyttävän puolella rajaa. Karikatyyrit itsessään eivät parhaimmillaan rajaa, mutta pahimmillaan - siis kapeimmillaan ajatuksessaan rajaavat erittäin pahasti ihmisiä pois, suorastaan ei-ihmisiksi. Tästä on hyviä esimerkkejä Euroopan lähihistoriasta. Ihmisten jakaminen on juuri ääriliikkeiden tunnuspiirre - tällainen ääriliikkeen ideologia saattaa esimerkiksi sanoa, että ei ole mahdollista olla homo ja kristitty samaan aikaan. Maailma yksinkertaistetaan kaikesta kauniista rikkaudestaan ja tarjotaan sitten kovin yksinkertaistava malli ratkaisuksi elämän tuomiin ongelmiin.
Joka tapauksessa karikatyyrit ovat aina myös itsessään vallankäyttöä. "Je suis Charlie"n ideana -toivoisin - ei voi olla eristäytyminen muslimeista tai - asiaan tarkemmin pohdittaessa - ilmaisunvapauden vastustajista. Je suis Charlie ilmaisee solidaarisuutta, mutta se ei voi olla vastauksemme ilmaisunvapauden vastustamisen aikaansaamiin uhkiin.
Mikäli haluamme olla rakentavia, niin me voimme sisällyttää kaikki rakkauden piiriin. Se on oikeastaan helppoa (!) ...silloin on jo jotain olennaisen tärkeää tapahtunut ... ja voi johtaa äärimmäiseen.
Vaihtoehtona on kuitenkin pahimmillaan täysin harhaiset käsitykset "toisista"(, joita juuri me voimme olla).
Siltoja erilaisuuksien välille, ei rajoja!


Pieni lapsi juoksi talvisella kadulla hädissään, yksin ja eksyneenä. Oli jo pimeä ja tuntemattomat ihmiset kiiruhtivat hänen ohitseen kiinnittämättä häneen varsinaisesti mitään huomiota.
Kuinka näin oli päässyt käymään? Vielä pari tuntia aikaisemmin oli lapsi pitänyt turvallisesti kiinni vanhempiensa käsistä. Sitten vanhemmat olivat jättäneet hänet odottamaan suuren ostoskeskuksen keskipisteeseen, josta he ajattelivat löytävänsä lapsensa helposti. Vanhemmat sanoivat viipyvänsä vain hetken ja että lapsen tulisi kiltisti odottaa koko ajan tässä paikassa. Lapsi odotti. Vanhempia ei kuitenkaan alkanut kuulua takaisin. Niinpä lapsi lopulta päätti lähteä etsimään heitä. Yhdet rulla portaat ylös ja toiset alas, sitten pitkiä käytäviä ja sitten taas rullaportaita ylös ja alas. Missään ei kuitenkaan näkynyt vanhempia. Katsoessaan ulos, hän oli näkevinään tutun parkkipaikan ja lähti suunnistamaan ulos. Perillä parkkipaikalla kaikki näytti kuitenkin erilaiselta kuin hänen mielessään ollut kuva saapumisesta ostoskeskuksen parkkipaikalle. Ei, ei tämä ollut sama parkkipaikka! Lapsi lähti juoksemaan katua pitkin kohti valoja, jotka näyttivät ostoskeskuksen valoilta. Hän juoksi ja juoksi. Vähitellen hänelle itselleen alkoi valjeta, että hän oli kadottanut ostoskeskuksen.
Lapsen voimat alkoivat vähetä ja hän nyyhkytti epätoivoisesti. Arasti hän yritti kysyä näkemiltään ihmisiltä tietä. Kukaan ei oikein ymmärtänyt häntä eikä halunnut jäädä pohtimaan lapsen ongelmaa.
Lopulta lapsi lyyhistyi kadulle. Silloin ystävälllinen ääni sanoi: "Mikä Sinulla on? Kerro minulle, niin katsotaan, mitä voidaan tehdä". Pieni lapsi sai soperrettua jotain ostoskeskuksesta, vanhemmista ja eksymisestä. Ystävällinen ääni kuului vanhemmalle naiselle, joka oli autostaan nähnyt lapsen lyyhistymisen ja tullut tämän luokse. Pehmeät kädet nostivat lapsen pystyyn ja lapsi näki hymyilevät kasvot, jotka rauhoittivat häntä. Tämä vanhempi nainen otti häntä kädestä kiinni ja sanoi lempeällä äänellä: "Tule. Älä pelkää. Etsitään vanhempasi." Kyseinen nainen vei lapsen autoonsa ja lähti ajamaan. Matkan varrella hän kyseli lapselta tämän kodin tuntomerkkejä. Ei mennyt kauaa, kun he ajoivat tutulle asuinalueelle ja pian lapsi tunnisti oman kotitalonsa. Niin riemastunut hän oli, että oli heti avaamassa auton ovea. Nainen pysäytti auton ja lapsi oli nopeasti ulos autosta. Nainen kuuli ainoastaan nopean kiitoksen oven mennessä kiinni. Sitten hän näki lapsen juoksevan kohti porttia.
Portilla lapsi kurkotti painamaan ovisummeria. Jonkin ajan kuluttua ovisummerista vastattiin: äidin tuttu ääni oli siellä! Nyt lapsi vilkaisi taakseen, mutta autoa ja sen ajajaa ei enää näkynyt missään. Portti avautui ja lapsi näki äitinsä itkettyneet, mutta nyt säteilevät silmät. Hän juoksi, minkä jaloista pääsi, äitinsä syliin; äidin, joka puristi nyt häntä hyvin tiukasti itseään vastaan. Ei mennyt kauaa kuin lapsi uupumuksesta nukahti vanhempiensa vieressä heidän suuressa sängyssään.
Lapsen vanhemmat jäivät kauan ihmettelemään lapsen löytymistä.

Siunattua Vapahtajamme Jeesuksen, joka on Kristus ("Voideltu") synnyinjuhlaa ja Menestyksellistä Uutta Vuotta 2015!

Edellinen