Omnium fidelium

Så har igen ett år flutit. Jälleen yksi vuosi takana.
Aloitin päivän jo lapsuudestani perinteisellä Händelin Ilotulitusmusiikilla ja sen jälkeen kiitän Jumalaa kaikesta rakkaudesta Te Deumilla.

Karismaattinen liike saa nimensa kharismasta, joka on kreikan sana χάρισμα tarkoittaen lahjaa ja kykya. Kristillisessä teologiassa sillä tarkoitetaan armolahjaa. Näin ollen karismaattisen liikkeen ajatellaan keskittyvän uskossa luvattujen armolahjojen ympärille. Niitä saatetaan liikkeessä tuoda esille Jumalan suosion osoituksina uskoville.
Armolahjojen ajatellaan olevan Pyhän Hengen vaikutusta (Ap. Teot 19:6).

Pyhä Henki vaikuttaa armolahjoissa. Usein esille tuodaan juuri kielilläpuhuminen. Sen esiintulemisen osalta apostoli Paavali ohjeistaa ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille (14:27-28): ”Jos puhutaan kielillä, vain kaksi tai enintään kolme saa puhua, kukin vuorollaan, ja jonkun on tulkittava puhetta. Ellei tulkitsijaa ole, puhuja olkoon seurakunnan parissa vaiti ja puhukoon vain itselleen ja Jumalalle”. Paavalin ohjeistuksen mukaan mitään suuria kielilläpuhumisen tapahtumia ei tulisi tapahtua eikä varsinkaan ilman tulkitsijaa. Paavali erikseen korostaa tässä yhteydessä, että Jumala ei ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala. Rauha edellyttää järjestystä, kaaos taas merkitsee rauhattomuutta. On myös väärin ryhtyä rajaamaan armolahjoja tiettyyn listaan. Meillä kaikilla on erilaisia armolahjoja ja hyvä niin. Jumalan luominen on valtaisan rikas!
Tiettyjen armolahjojen saaminen saatetaan kokea erityisenä Pyhän Hengen ”kasteena”. Tällöin tällainen ihminen on erityisessä Jumalan suosiossa. Mikäli uskovat arvostavat häntä muita paremmaksi, ei samanarvoisuus – syntisinä ja armon saajina – toteudu. Tässä on mahdollista mennä pahasti vikaan.
Kaikkein ongelmallisimmaksi piirteeksi karismaattisessa liikkeessä voi muodostua sen puhujien käyttämä suora yhteys Jumalaan. Mikäli kuulijat vailla tarkistamista vastaanottavat kaiken, saattaa vaarana olla harhaisiin käsityksiin joutuminen. Terveeseen uskoon kuuluu Raamatun lukeminen, Raamatun tekstien kuuleminen. Raamattu on lähde, joka meillä on uskossamme Herraamme ja Pelastajaamme Jeesukseen.
Karismaattisen liikkeen erityinen keskittyminen ihmeisiin ja merkkeihin saattaa saada aikaan sen virheellisen ajattelun, jossa nämä ovat todisteita Jumalan läsnäolosta elämässämme. Jumala on jatkuvasti uskovan ihmisen vieressä kävelemässä tämän tietä. Hän on siellä yksin tapahtuvina rukouksen hetkinä kuin myös kaikkina muina hetkinä. Tämä suhde on Jumalan ja itsemme välinen suhde. Sen suurempaa suhdetta ei ole – siinä on kaikki! Pahemmaksi ajattelutapa menee, jos ihmeiden hakemisella meidän Herramme ikäänkuin pakotetaan niihin. On hyvä muistaa, että meille on jo varattu lahjoista suurin. Se, mitä muu kuin Jumala tarjoaa, on katoavaista. On v ä ä r i n kiinnittyä siihen niin, että ei ymmärrä sen katoavan. Kaikki ei katoa, sen Jumala on meille luvannut. Hänen rakkautensa meihin ei katoa.

https://www.kotimaa.fi/blogit/kannanotto-sateenkaari-ihmisten-eheyttaminen-on-monitahoinen-ilmio/

Jälleen on vuosi vierähtänyt ja aloitan p ä i v ä n i perinteisesti Händelin ilotulitusmusiikilla. Sen jälkeen kiitän Kaikkivaltiasta Jumalaa kaikesta rakkaudesta (Te Deum).

Tänään on kolmas adventtisunnuntai. Adventin aika on perinteisesti ollut valmistautumisen aikaa juhlaan eli on esimerkiksi paastottu (n.k. pikku paasto).
vielä 12 yötä ja sitten olemme jouluyössä!

Adventti tuo mieleen uskontunnustuksemme sanat "Tulkoon Sinun valtakuntasi!" ("adveniat regnum tuum" latinaksi). Tulkoon siis.
Koska Jeesuksen valtakunta on ikuisuuden valtakunta, sen ikuisuus avautuu jokaisesta tästä-ja-nyt. Jokainen rakkauden tekomme avautuu tähän ikuisuuden ulottuvuuteen. Voimme sanoa, että se valtakunta on koko ajan jo tulossa.
Rakastakaamme (kaiken uhallakin)!

Tänään olen kiitosmessun, joka oli Turun tuomiokirkossa yksityisellä ehtoollisella, jälkeen aloittanut t ä m ä n päivän Händelin ilotulitusmusiikilla niinkuin teen joka vuosi.

Kaikki lopulta joudumme arvioitaviksi elämämme suhteen - olemmeko lähinnä rakkauden, välinpitämättömyyden vai vihan lapsia. Minkälaisia ovat tekomme olleet kohdatessamme ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa.
Saamamme tuomio on jo lähes "aikojen alusta" ollut selkeä: olemme syyllisiä ties mihin laiminlyönteihin ja tekoihin, jotka vahingoittavat muita ihmisiä. Emme mitenkään voi paeta tätä totuutta.
Onneksi emme ole vailla apua tuomion hetkellä.

Hullu sanoo: "Ei Jumalaa ole".

Mitä tulee sanoa, jos haluaa pysyä totuudessa - tarkoitan tällä sitä, että maailma muuttuu ja sanat muuttuvat.
Kun puhun yhden henkilön kanssa, valitsen sanojani hänen ja hänen tilanteensa sekä suhteemme muodon mukaan. Kun puhun samasta teemasta (ja samasta asiasta) jollekin toiselle, en kerro sitä yksin ja samoin sanoin kuin ensimmäiselle.
Tästä voi kehittyä ongelma: voin saada kuulla, että en pitäydy totuudessa. Minusta kuitenkin tuntuu, että en ole totuuden tietäjä ja sen vartija puheessani. Toki pyrin totuudenmukaisuuteen eli motivaationi on kertoa asiat niin tarkasti sen mukaan, mitä luulen tietäväni oikeaksi, mutta sanoihini vaikuttaa aina senhetkinen ympäristö - ja minusta niin kuuluu ollakin.
Puhe on niinkuin Pyhä Henki, joka liikkuu kaiken v ä l i s s ä. Se on sitä jotain, mikä elää, liikkuu ja luo yhteyksiä. Se ei koskaan jähmety paikalleen. Näin on mielestäni vähän senkin kanssa, mitä kommunikoimme, vaikka sanoillamme annamme asiallemme ruumiin.
Ihmiset elävät jatkuvasti uutta elämää, sanat seuraavat tätä ja Pyhä Henki liikuttaa tätä kaikkea.

Onko sitten Jumalan Sana muuttuva? Se on luomisemme luoneen sana ja näin sen totuus näkyy aina. Sellaista sanaa meillä ihmisillä ei ole.

Elämä koko laajuudessaan on ilmoituksessa Jumalan Pojasta aivan keskiössä. Se koskee kaikkia ihmisiä – myös muita kulttuureja kuin länsimaista kulttuuria. Jeesuksesta itsestään ilmoitetaan syntymän ja sen sisältämän suuren ilon kautta, sillä syntymässä tulee meille kaikille elämä ja Jeesuksessa suuressa määrin. Kaikki elämä saa täyden merkityksensä yhteydessä elämän Luojaan, Jumalaan.
Ihminen – kuolevaisuudestaan huolimatta – on tarkoitettu Jumalan kuvana ja kaltaisuutena elämään, jolla ei ole kuoleman rajoja. Kuten syntymä niin elämä on lahja, jota ei voi ansaita. Jumalan rakkaus jokaista ihmistä kohtaan oli vieläpä niin ääretön, että Hän itse tuli Pojassaan osoittamaan rakkautensa. Niinpä tässä myös näkyy jokaisen ihmisen vertaansa vailla oleva arvo. Jokainen ihminen on valtavan arvokas! Tämä hyvä sanoma vastaa sitä iloa, mitä ilmoitus uudesta ihmisestä on – ja jokainen syntymä on osa ihmiskunnan olemassaoloa – riippumatta elämäämme rajoittamaan pyrkivistä ja sitä rajoittavista tekijöistä. Ihmisen arvokkuus tarkoittaa hänen rajoittamatonta arvoaan. Sen takia kaikki ihmisen loukkaaminen – kuten esimerkiksi ihmisten arvon erotteleminen – on elämän kiroamista. Pahiten se juuri koskee loukkaajia itseään.
Ihmisen elämään kuuluu oikean ja väärän pohtiminen ja ratkaisujen tekeminen näiden välillä. Niinpä elämä ei ole vain vapautta, vaan myös vastuuta – sillä olemme täällä yhdessä ja teot täyttävät aikamme. Edelleen olemme monet valmiit surmaamaan veljemme – niinkuin tällä hetkellä mm. Syyriassa. Edelleen olemme monet valmiit kääntämään kasvomme pois avuntarvitsijalta. Sanomme edelleen ”Olenko minä veljeni vartija.” Kaikilla meillä ON mahdollisuus valita.
Usein vertaaminen aiheuttaa meissä kiukkua, tyytymättömyyttä, vihaa. Jumalan kuva ja kaltaisuus rikkoutuu. Ennenkaikkea samanlaisen ihmisen kuin minä näkeminen unohtuu. Yhteenkuuluvuuden tunne heikkojen, sairaiden, avuttomien kanssa häviää – koska emme (muka) kuulu h e i h i n. Kun on ottanut ajattelunsa perustaksi vahvan itse-pärjäävän ihmiskuvan, niin sille rakentaa omaa elämäänsä. Itselleen eläminen kuitenkin on täysin todellisuudelle vierasta. Kysymykseen ”Missä on lähimmäisesi?” vastaamme silloin valehdellen ”En tiedä/tunne”. Surullista on, että ennen kaikkea valehtelemme itsellemme.

Talousjärjestelmämme syöttää jatkuvasti meille ajatusmallia, jossa kaiken mittaa saatava hyöty. Niinpä ihmisen arvo saattaa muuttua välineelliseksi. Eikö kuitenkin ajatus ihmisen hyödystä maapallolla ole aika kummallinen? Se on siten myös kummallinen ajatus pienemmässä mittakaavassa: Saatamme asettaa kyseenalaiseksi joidenkin ihmisten olemassaolon tajuamatta tämän ajatuksen kohtalokkuutta jokaisen meistä kohdalla. Toinen ajatusmalli, jota talousjärjestelmämme tukee, on itsensä toteuttamisen ajatus. Sen lähtökohtana on ajatus, että olen syntynyt maailmaan toteuttaakseni omat mahdollisuuteni mahdollisimman täydellisesti. Mikäli näin ei tapahdu, olen epäonnistunut tehtävässäni tässä maailmassa. Syynä ovat helposti muut ihmiset: he tulevat tielleni ja estävät täydellistymiseni. Miten ratkaista maailman tietyllä tavalla olemisen ongelma? Tässä tulee kyllä mieleen joitakin kauhistuttavia yrityksiä... Ne kaikki ovat (onneksi) törmänneet siihen, että osa ihmisistä ei tuijota vain itseensä ja omaan muotoonsa. On ollut ihmisiä, jotka hyväksyvät kaikkien meidän erilaisuuden. Se tarkoittaa myös sitä, että jokaiselle on jotain, että kaikessa ei tarvitse olla erinomainen, että meitä on moneksi. Maailma on sellainen.
Suomessa on ollut hämmentävää todeta lukkiutuminen johonkin ”Suomen” tai ”suomalaisuuden” hyvin homehtuneina esitettyihin käsitteisiin keskustelussa, joka näiden sopimusvaraisten käsitteiden kohdalla pitäisi olla jatkuvasti avointa. En nyt viitsi edes aloittaa tästä mitään argumentaatiota, vaan totean, että kyse ei ole Suomen tai suomalaisuuden rajoista vaan yleisinhimmillisestä ominaisuudesta, nimittäin toisen auttamisesta hädässä.

Olemme moraalissamme asettaneet ehtoja elämälle; elämälle, joka on meille kaikille lahja. Menestyminen elämässä ei ole ansiotamme vaan perustuu armoon. Osaisimmepa jakaa samaa kaikille – varsinkin niille, jotka heikkoudessaan erityisesti tarvitsevat hyvää vastaanottamista, rakkautta ja hoitoa! Antaessaan saa niin paljon. Kuitenkin omaan nautintoon pelkästään pyrkivä kulttuuri ei tue tällaista Jeesuksen opetusta. Pahimmillaan hedonistinen kulttuuri pyrkii vain omaan täydellisyyteen, jolloin se a j a t u s m a l l i n a saattaa johtaa ajattelemaan epätäydellistä elämää turhana. Elämä ei olekaan silloin aina kunnioitettavaa, koska emme ole tasa-arvoisia. Se on kuin ilmoitus, että jonkun elämällä ei ole merkitystä eikä tätä elämää koske toivomme eikä rakkautemme. Tietty elämä saatetaan esittää jopa edistyksen vastaisena. Yhteinen elämämme saakin täysin päinvastaisen kehityskulun: kohti omaa, yksityistä erillistä elämää, jolla on kaikki oikeudet... tässä ei kuitenkaan ole ymmärretty sitä, että ihmisen oikeudet (vapaudet) syntyvät suhteessa toisiin ihmisiin. Oikeudet eivät tarkoita siis täyttä vapautta suhteessa toisiin ihmisiin vaan jokaisen arvon tunnustamista samalla tavoin. Vapaus, joka ei perustu selkeään arvoon, on täysin tyhjä lause, ei mitään muuta. Tässä tulemmekin ihmisen arvon osalta hyvin pelottavaan näkymään: mainitunlainen vapaus tekee ihmisen elämästä neuvottelukysymyksen – kaikissa tapauksissa. Elämä ei olekaan oikeus, vaan siitä voidaan päättää asettamalla ehtoja. Ehdoista voidaan aina neuvotella. Elämän ehdollistaminen tekee kuitenkin meistä kaikista ehdollistettuja elämämme osalta. Vapautemme katoaa.

Mielestäni elämän kunnioittamisen osalta ”kuoleman” siirtyminen pois kulttuurissamme on vaikuttanut keskeisesti ajassa tapahtuneisiin muutoksiin. Kun juuri elämän henkäyksen lahjaa ei nähdä sen koko laajuudessa, on vaarana, että ihmisen elämän arvo muuttuu mitattavaksi, muuttuu ei-mitenkään-erityisen-arvokkaaksi, muuttuu vaille kunnioitusta olevaksi kohteeksi, ”asiaksi”. Ihmisen elämä ei ole pelkästään teknis-tieteellinen kohde, ei edes ensisijaisesti kohde muiden kuin Jumalan osalta. Tällä viittaan ikävänä kehitysmahdollisuutena oman elämän lahjan muuttumista oman elämän hallinnaksi. Oman elämän hallinta täydellisimmässä pyrkimyksessään unohtaa elämän olevan suhde.
Rakkaus jos mikä on suhde – suurenmoinen suhde! Pyrimmekö omalla nautintolla ja tehokkaalla itsetoteutuksella korvaamaan toisen hyvän etsimisen ja toisessa rauhassa lepäämisen? Juuri muiden ihmisten takia saamme aina tehdä moraalisen valinnan – valitako toisen hyvä tai oma hyvä. ”Valitsematta jättäminen” tarkoittaa omaan ”hyvään” tyytymistä, tyytymistä siihen, että rakkautta ei ole.
Rakastaminen on jo rakastettuna olemista.