Omnium fidelium

Mikäli emme hyväksyisi historiallisia tapahtumia vuosina 1808-09 ja pitäisimme erityisesti Bernadotte-suvun nousua Ruotsin valtaistuimelle täysin laittomana (niinkuin se olikin - suvulla ei ollut esim. aiempien hallitsijasukujen vaihdosten tapaan mitään yhteyttä aiempaan hallitsijasukuun), päätyisimme yllättäväänkin lopputulokseen.
Ruotsissa oli tuolloin voimassa agnaattis-kognaattinen primogenituura, joka tarkoitti, että hallitsijan ensinsyntynyt miespuolinen peri kruunun ja että vain koko mieskannan suvun jäsenistä sammuttua lähin naispuolinen perijätär siirsi kruunun uudelle suvulle.
Ruotsia hallitsi vuodesta 1751 Oldenburgin suvun Holstein-Gottorpin haara. Se sammui Gustaf IV Adolfin pojan, Wasan prinssin Gustafin kuollessa 5.8.1877. Hänellä oli ollut Ludvig-niminen poika, joka oli elänyt vain 14 päivää vuonna 1832. Siis Gustaf IV Adolfin jälkeläislinja sammui tuolloin ja myös myös Adolf Fredrikin (ensimmäinen Holstein-Gottorp-sukuinen Ruotsin kuningas), sillä Gustaf IV Adolfin isän Gustaf III veljellä, myöhemmällä Ruotsin kuninkaalla Karl XIII (kuninkaana 1809-1818) ei ollut lapsia avioliitossaan serkkunsa Hedwigin, Oldenburgin kreivittären, kanssa.
Tässä vaiheessa tuleekin kyseenalaiseksi, voidaanko linjaa katsoa tästä taaksepäin, sillä edelliset polvet eivät olleet Ruotsin kuninkaita.
Spekuloidaan kuitenkin ja tehdään niin: Edellämainitun Adolf Frredrikin isällä Christian Augustilla oli (ainoastaan) yksi veli. Erikoista on, että kyseessä on v a n h e m p i veli, tässä tapauksessa Holstein-Gottorpin herttua Fredrik IV (1671-1702, herttuana 1695-1702). Hänellä oli aviossaan Ruotsin prinsessan Hedvigin (Ruotsin kuningas Karl XI:n tytär) kanssa poika Karl Fredrik, joka 1.6.1725 avioitui Venäjän suuriruhtinattaren Anna Petrovnan (Pjotr I:n tytär) kanssa. Tällä parilla oli poika Karl Peter Ulrik, joka Pjotr III:n nimellä noiusi kaikkien venäläisten maiden itsevaltiaaksi ja keisariksi. Näin ollen vuonna 1877 olisi Suomessa (ja tietenkin Ruotsissa) tämän vallanperimysjärjestysspekulaation mukaan laillisesti kuninkaaksi pitänyt nousta silloinen Venäjän tsaari Alexandr II.

Oliko sitten Paul edellämäinitun Pjotr III:n poika, jääköön tässä pohtimatta.

Ruotsissa oli kuitenkin vallanperimys rajoitettu mm. kirkkokunnan osalta, joten ortodoksinen hallitsija ei olisi ollut mahdollinen.

Istuin syömässä rakkaan äitini kanssa hänen eväskoriinsa mukaansa laittamia pikkusyötäviä. Oli kesä ja olin juuri palannut Saksasta. Jostain syystä olimme huvilamme verannalla, jossa harvoin vietimme aikaa. Se oli hyvin aurinkoinen tila - olihan suuria ikkunoita sen kolmella puolella. Puiset, hienoin intarsiatöin koristellut huonekalut loivat verantaan oman erikoisen tunnelmansa. Oli mm. roomalaistyylinen divaani, jolla olisi tehnyt mieli loikoilla, jos se olisi ollut mukava. Katsoin ulos - edessäni avautui alapuutarha, joka oli aina hyvin rehevä - mutta varsinkin nyt, kun kukaan ei enää ollut vuosiin hoitanut sitä. Huvila oli kolmatta vuotta asumaton.
Yhdellä puolella lähellä oli syreenimaja, johon puutarhakalusteet joskus kannettiin lapsuudessani ja siellä joimme päiväkahvin. Sen edessä oli ollut hieno ruusutarha, mutta ei enää nyt. Samoin olivat lukuisat kukkapenkit saaneet jäädä hoitamatta. Yksi oli tosin vielä jäljellä - olin itse istuttanut sinne edellisvuodelta säästetyt isoäitini lempikukan, kehäkukan siemenet.

Tätä kirjoittaessani mieleeni muistuu mahdollisesti isoäitini viimeinen käynti huvilalla. Oli talvi ja paljon lunta. Isoenoni ja minä raivasimme yli metrin nietosten läpi portilta yhdelle ovelle kulku-uran. Lumi oli jäätynyttä, joten se oli todella kovaa ja siksi raskasta saada pois. En usko, että saimme uraa koskaan täysin valmiiksi. Kun isoäiti sitten saapui taksilla portille, oli häntä tuettava koko matka portaille. Sen jälkeen oli vuorossa portaat, joita hän ei millään enää olisi jaksanut nousta. Oli suorastaan ihme, että lopulta pääsimme sisälle. Isoäitini saattoi olla omassa huoneessaan kaksi viikkoa.

En arvannut tuona kesäpäivänä, mikä odotti. Seuraavana kesänä, kun palasin Saksasta, oli huvilamme myyty. Tuo aikakausi, jonka ohi aika itse oli jo kauan sitten kiitänyt, oli päättynyt.

"Täydet ovat taivaat ja maa herrautesi kunniaa!"*

Polttavan surun vallassa seuraan tämän hetken tapahtumia Suomessa.
En millään usko enkä halua uskoa, että evankelis-luterilaisesta kirkosta eroavat ovat a) tyhmiä b) tietämättömiä, - vaan uskon, että c) he eivät välitä uskosta Jeesukseen.

Tätä uskoa ei tarvitse toteuttaa kirkossa, mutta ajatus yhteisön ulkopuolella toteutettavasta uskosta ei ole kertakaikkiaan mahdollinen kristinuskossa. Kristinuskossa ei ole mitään sijaa yksityisuskolle. Usko, jossa ei ole yhteyttä yhteisöön, ei voi toteutua yhteinen jakaminen eikä yhteinen antaminen, joka tekee eläväksi rakkauskäskyn. Ei ole rakkautta ilman toista. Vaikeinta se on, kun kohtaa jotain itselle vastenmielistä, kenties vihattavaa. Viha on inhimmillinen, mutta pitkän päälle sen avulla ei rakenneta mitään.
Yhteyteen pyrkiminen toisten kanssa avaa mahdollisuuden rakentaa suurempaa kuin yksin. Tällainen rakentaminen itsessään on juuri sitä, missä rakkaus toteutuu käytännössä, ei siinä, että julistetaan rakentamista. Näin ollen rakkaus on merkittävämpää kuin lait, jotka yrittävät luonnehtia sitä.

(* eroaa hieman latinankielisestä)