Kristus istuu valtaistuimellaan ja erottaa kaikista kansoista ihmiset hyviin ja pahoihin. Tämä päivä on maailman luomisen alusta saakka odottanut näitä ihmisiä.
Yhdet ovat antaneet omastaan muille. Toiset ovat pitäneet omansa itsellään. Näin on tapahtunut jokaisen luonnon mukaan.
Niin pääsevät yhdet Jumalan yhteyteen ja toiset, kirotut, heitetään ikuiseen tuleen.
Kiitos, Vapahtaja, antamastasi armosta ja siunauksesta!
Nyt tulee hiljakseen pakkaslunta alas Turussa. Viime torstaina satoi täällä ensimmäistä kertaa lunta tänä talvena. Maa oli hetken valkoinen.
Ihmettelen, mahtaako elinajalleni osua Fimbultalvi?
Nyt kiinni tutkimukseen.
Kun puhuu muiden ihmisten kanssa iloiseen sävyyn ja myönteisin ajatuksin ja säteilee itsessään iloa, niin saattaa saada reaktioksi toteamuksen, että ei ole aivan kiinni todellisuudessa - tarkoittaen siis p a h a s s a todellisuudessa.
Mitä tämä nyt sitten on?
Eihän iloisuus (jos kyse on siitä) todista siitä mitään, onko todellisuudessa kiinni vai ei. Jos minä tiedän tai totean maailman olevan perimmältään paha, niin mitä sitten? Eihän toteamus sinänsä muuta mitään. Eikö tarkoitus ole tehdä asialle jotain??? On s u o r a a toimintaa ilostuttaa lähimmäisiin ilolla puheissaan ja olemuksessaan niin hyvin kuin kykenee. (Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, että ei voisi joskus olla surullinen. Suru ei suinkaan ole paha asia. Ei myöskään vihan käsitteleminen, ellei se johda vihaan tukahtumiseen tai väkivaltaan.)
Voin vakuuttaa, että maailman kasvot ovat muuttuneet ilon myötä.
Olin tänään - kuten tavallista - iltakirkossa tuomiokirkossa. Istuin siellä vailla sitä seuraa, mikä tavallisesti on mukanani. En voi kuitenkaan sanoa, että olisin ollut surullinen sen takia. Olihan Kristus ottamassa minua vastaan.
Kuljin hitaasti kohti kirkkokahvipaikkaa - monet tietävätkin, että iltakirkon jälkeen tarjoan S:ssa kirkkokahvit. Nyt istuin yksin S:ssa ja katsoin uutisia. Sekään ei häirinnyt.
Oikeastaan lienee turhaa edes miettiä, miksi ei häirinnyt. Jos mietin sitä, niin eikö se (kuitenkin) häirinnyt.
Huomasin olevani yksin, mutta se ei tuntunut häiritsevältä. Jotenkin oli sellainen lämmin, pehmeä tunne sisällä, jossa tuo olemiseni oli kannettua.
Niinpä kun kuitenkin lopulta sain tietää "s y y n" poissaoloon, olin hämmentynyt. Eikö tuo tunne kannettunaolosta, tuo tietoisuus jokaisen tekemisen ja siihen liittyvän valinnan suuresta ja tärkeästä voimasta koske kaikkia ja joka hetkeä?
Sillä
ilman anteeksiantoa ja -saamista ei ole yhteisöä.