Kuuntelin tänään hyvin jaotellun, mutta vähän uutta tuoneen esityksen keskiaikaisista synneistä (ja niiden sovituksesta) sekä rikoksista (ja niiden rangaistuksista).
Ihmettelin, kun luennoitsija sanoi kirkollisten rangaistusten olleen lievempiä arvellen hairahtuneiden kääntyneen sen takia kirkollisten elinten puoleen. (Oli nimittäin niin, että ensin asiaan ryhtynyt - kirkollinen tai maallinen oikeus - sai hoitaa käsittelyn). Kuitenkin oman autuuden menetys on äärettömän paljon suurempi menetys kuin maallinen kuolema mestaamalla tai hirttämällä, elävänä hautaamalla (usein naisten osa) tai elävänä polttamalla. Ei ihmiselle hengen menetys ole suuri menetys, jos se asetetaan vastakkain autuuden menetyksen kanssa.
Toki kirkollinen sovitus oli tarkoitus tehdä synnin seurausten poistamiseksi (tällaista teologista pohdintaa esitelmöijä, joka oli kulttuurihistorioitsija ei harrastanut), mutta oman sovituksen hakeminen vähättelemällä omaa tekoa tuskin osoittaa katumusta tai ainakaan suurta katumusta.