Saanko olla totta-kirjan Olli Stålströmin oman osuuden arviointia.
Olli on kulkenut hyvin vaikean ja raskaan tien. Lukiessani hänen elämäntaipaleestaan tähän mennessä koin suurta myötätuskaa ja syvää järkytystä hänen kokemansa rakkaudettomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden takia. Minun olisi ajoittain tehnyt mieli huutaa: ”Kristuksen tähden, laupiaan Jumalan tähden, ei, lopettakaa!” Samalla arvostan suuresti hänen oivallustaan itsestään osana tuota prosessia ei pelkästään passiivisena vastaanottajana vaan aktiivisena luojana. Olen myös kiitollinen hänen toipumisestaan kuin myös prosessin tuomista oivalluksista – sen takia toivomatta kuitenkaan kenellekään – Ollille tai muulle – tällaista itselleen valehtelua, tukea sellaiseen tai näiden aiheuttamia seuraamuksia. Elämän tuhoutuminen elämänvalheen takia on turhaa ja sen takia sellaisen kohtaaminen on surullista vailla vertaa. Ilolla kuitenkin itse ajattelen, että mitään ei ole menetetty. Sen takia, että totuuden paljastumisessa on auki samalla ikuisuudessa koko se hyvän varasto, joka oli kiinni.
Ollin kertomuksesta poimin esiin kriittisesti joitakin kohtia.
Rippikoululaisena Olli joutui jo hengellisen väkivallan kohteeksi. Samalla hän itse katsoi kohdistaneensa eroottisen rakkauden ”väärään sukupuoleen”, kuten hän asian papille ilmaisi. Tässä kohdin jäinkin miettimään, missä määrin lapsi on ”vilpitön” ja ”rehellinen”. Ilmeisesti Olli tarkoittaa näillä sanoilla tekstissään odotusta uskovien taholta saada totuudellista ja rakastavaa kohtaamista. Näin ei kuitenkaan käynyt. Totuutta ja rakkautta on puuttunut, mutta syynä on ollut sekin, että niitä ei t u o l l o i n ole kylliksi etsitty ja/tai kylliksi osattu etsiä tuntemattomalta alueelta. Tuntematon yritettiin tuolloin arvovallalla sivuuttaa ja tuhota.
Psykoanalyysistä: Hoidossa horisontti avautuu siihen, mitä asiakas toivoo analysoitavan. Hoito ei koskaan tapahdu arvotyhjiössä – sen voi nyt jälkiviisaana sanoa.
Homoseksuaalisuus on ensin nähtävä mahdollisena ja sallittuna olemisen muotona ennenkuin sen todellinen tila näyttäytyy. Näin ollen eriarvoisuus ja syrjintä ei näy sellaiselle, jonka mielestä homous ON tuntematonta ja/tai kehityshäiriö. Tällaisen tilanteen murtamiseen tarvitaan tietoa ja avointa esiintymistä.
Olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmän siitä, milloin ja miten Olli ei enää itse pitänyt itseään sairaana homoutensa takia.
Teksti käy mielestäni hienon johdonmukaisesti läpi eri vaiheita. Homoseksuaalinen ihminen näytetään tekstissä rikollisena (poliisit), syntisenä (rippipappi) ja sairaana (terapeutit), mutta lopussa myös itsensä totuudessa tiedostavana ja-tunnustavana olevana.
