Omnium fidelium

De l'amour II

Voiko (ja tuleeko) r a k a s t e t t u a a n oikaista ankaralla kädellä, jos hän ei ole hyvä?
Vaikea kysymys, uskoisin, ja vastaus riippuu varmasti jokaisen vastaajan arvomaailmasta ja siitä mihin perustaa arvonsa. Olen itse elämäni varrella törmännyt monesti pohdintaan tästä kysymyksestä.

Me haluamme kehittyä ihmisinä ja ainoa mahdollisuus kehittyä siinä missä on yhteisössä on saada muilta huomioita itsestään. Rakkaus antaa vastauksen p y y d e t t ä e s s ä, mutta vain pyydettäessä. Toinen kysymys onkin, tuleeko oikaista oma-aloitteisesti. Meissä jokaisessa on puoli, josta joku toinen ei pidä. Joudumme olemaan armollisia ja antamaan anteeksi näitä puolia. Voisimme toki ”hyväntahtoisesti” aloittaa muutoksen kertomalla epäkohdista. Rakkaus koskee kuitenkin juuri ihmistä kokonaan, hänen koko persoonaansa. Rakkaus ei velvoita parempaan, vaan se elää siitä, mitä kohtaamme toisessa. Juuri sitä on rakkaus, jolloin toinenkin kohtaa meidän persoonamme kokonaan – hyvine ja huonoine puolineen. Loppujen lopuksihan meillä on erilaisia käsityksiä hyvyydestä/pahuudesta ja eri mittareita niiden arvioimiseen. Emme voi tuntea toisen tietä: voimme vain katsoa itseämme (myös: toisessa). Tien kulkeminen on jokaisen oma tie, eikä siihen tule muiden oma-aloitteisesti sekaantua.

"Ja minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti" (Jeesus, joka on Kristus).



Suhteuttaminen

Olen nyt asunut viisi kokonaista kuukautta Helsingissä, Kruunuhaassa. Elämäni on - kuten aina ennenkin, voin sanoa - keskittynyt alueellisesti hyvin vähäiselle alueelle. Kuljen lähes päivittäin kokonaista puolitoista korttelia Kansallisarkistoon ja takaisin kotiin. Lauantaisin saatan kävellä vielä 100 metriä lisää Yliopiston kirjastoon. Varsinainen liikuntapäivä on sitten sunnuntai, jolloin onnistun kävelemään peräti Johanneksen kirkkoon, jossa osallistun jumalanpalvelukseen.
Elämäni on melko yksiviivaista, yllätyksetöntä ja tasapaksua ulkoisesti. Silti - jokainen päivä on täynnä uusia löytöjä, joista saatan kiittää Kaikkivaltiasta.

Viime aikoina olen yhä enemmän ihmetellyt sitä, miten keskusteluissa -jopa kirkossa - Jumalaa käsitellään (tai usein lähinnä ohitetaan) abstraktina asiana, ei todella elävänä todellisuutena. Kaiken mittana on ihminen - mutta uskovallehan se ei ole koko todellisuus. Se, mitä tarkoitan tarkasti, on seuraava: Eutanasia-keskustelussa uskovina itseään pitävät ihmiset perustelevat kantojaan toisen ihmisen tilalla (riippumatta suhtautumisesta eutanasiaan), mutta eivät kysy Jumalan kantaa asiaan. Rakkaudella on rajattomasti suurempi voima kuin kuoleman hallinnalla; kuoleman, jota ei ole.

Kärsimys edellyttää myös autuutta!



Iloitkaa kanssani

Hela världen må ljuda av jubeln denna festens dag!

Koko maailma raikukoon riemusta tänä juhlan päivänä!

Mutta tulee päivä, joka on viimeinen. Taivaasta laskeutuu tuli, joka kuluttaa kaiken - maan, meren ja niiden elävät. Jumalan myötätunto pysyy.



Om dopet Kasteesta

Luterilaisessa kirkossa kaste on sakramentti eli pyhä toimitus ehtoollisen rinnalla. Sakramentiksi kaste on - ehtoollisen rinnalla - valikoitunut siksi, että sen perustana on Jeesuksen itsensä antama selkeä käsky.

Viime aikoina luterilaiseen kirkkoonkin kuuluvien joukossa on alkanut levitä täysin harhainen käsitys kasteesta. Kirkkoon kuuluvat vanhemmat jättävät lapsensa kastamatta sillä perusteella, että lapsi saa itse aikuistuttuaan päättää kasteen ottamisesta (eli kuulumisestaan kirkkoon).
Harhakäsitys liittyy selkeästi siihen, että vanhemmat ovat epävarmoja vanhemmuudessaan sekä siihen että eivät tunne kirkon oppia. Vanhemmat kasvattavat lapsensa omien arvojensa mukaan. Näin ollen on epäloogista irrottaa omat arvot lapsen uskonnollisesta kasvusta ja kehityksestä.

Sen lisäksi ja aivan erityisesti on vastuuntunnotonta ja peräti itsekästä jättää lapsi kastamatta. Luulisi vanhempien katsovan lastensa p a r a s t a!
Uskon Jumala antaa aarteeksi kasteessa. Uskon tuoma siunaus on lapsen suurin hyvä.


C'est le temps de critique depuis longtemps

Mes chers amis et mes chères amies!

Après avoir suivi cette site plus de sept ans il me semble que les discussions sur la foi et sur la réligion ne sont pas voulues visibles et ne sont pas soutenues par les administateurs de cette site. Je me fait la question pourquoi et sincèrement je n'ai aucune réponse raisonnable.


Minun kansainvälinen homosuvaitsevuuden arviointilaitokseni KHSAL arvioi Suomen pysyvän edelleen kahden G tason maana (kolmesta G:stä).

Näin ei Suomen uskottavuus arvomaailmassa ole kärsinyt.


Ajan tyhjentyminen

Rakkaudessa on tunnustus - ikäänkuin lupaus - asiantilasta, joka kestää. Lupaus ei ole valheellinen, sillä muuten rakkautta ei ollut.
Kuitenkin elämme monet valheessa ja valheesta. Valehtelemme uskovamme rakkauteen, puhumme siitä kuin mantrasta, joka tuo meille - tässä ja nyt - lupauksen, kuin tieteestä, joka on tutkittava.
Kestämmekö me rakkaudessa? Harvoin.

Tämä ei ole pelkästään surullista, vaan tuhoisaa. Voiko lupaukseen luottaa, jonka katsomme päättyvän???