Oikeudenmukaisuus ja epäoikeudenmukaisuus edeltävät tuomiota, jossa Oikeudenmukaisuus itse jakaa tuomionsa. Silloin tulevat piinatuiksi ne, jotka piinaavat. Silloin Kuningas vaatii kostoa niille, jotka eivät tunnusta oikeudenmukaisuutta ja rakkautta. Näiden armottomien rangaistus on ikuinen ja se on ikuinen tuho.
Sillä tänä tuomion päivänä Kaikkivaltias hävittää pahan – kaiken tuskan ja kärsimyksen.
Ihmisten omassa autiossa maailmassa kuuluu Jumalan ääni; ääni, joka kutsuu kaikki tuomiolle; tuomiolle tekojen mukaan.
Silloin rakkauden teot ja rakkaudettomuuden teot saavat palkkansa.
Kaikkivaltiaan rakkaus on ollut pohjaton – Hän on antanut itsensä meille armoksi, hänen tuomionsa on oikeudenmukainen.
Silloin on ihana vapautuksen ja ilon hetki tuolla puolen kuoleman – Jeesuksessa, joka on Kristus.
Ylistetty ja kiitetty olkoon Herran nimi lopullisessa oikeudenmukaisuudessa!
Kasvoin hyvin suvaitsevassa ympäristössä. Sisäinen maailmani oli se, mikä aiheutti vaikeuksia. Lapsena olin hyvin uskonnollinen ja luin ahkerasti Raamattua. En tällöin muistini mukaan kuitenkaan koskaan törmännyt kohtiin, joiden mainitaan käsittelevän homoseksuaalisuutta. Niinpä tajuttuani 14-vuotiaana olevani seksuaalisesti kiinnostunut miehistä, en nähnyt koko homouttani minkäänlaisena ongelmana uskoni näkökulmasta ... kunnes törmäsin Mooseksen kirjan lauseisiin. Siitä alkoi piinani. En kyennyt etenemään henkisessä kehityksessäni mitenkään ilman vastausta kysymykseen Jumalan katsantokannasta. Minulle Jumala oli tärkeämpi kuin oma seksuaalisuuteni. Tällainen konstellaatio saattoi johtaa vain mahdottomaan: Minä en ollut hyväksyttävä Jumalan edessä. Johtopäätös: Ennemmin minun on tuhouduttava kuin Jumalan kunnian ja suuren pelastuksen. En voisi tehdä itsemurhaa, sillä se estäisi taivaaseen pääsyni. Tässäkin ajauduin umpikujaan. Yhtäältä homouteni toisaalta itsemurha olivat mahdottomia. En tiennyt, mitä tehdä. Niinpä en tehnyt mitään – vuosiin. Olin tosin ajoittain sisäisessä kyselyssäni hulluuden partaalla. Muuten muutuin uskonelämässäni yhä fanaattisemmaksi – psykologisoiden (ehkä) sisäisen ristiriitani saattamana. Saatoin ilmaista kirkkain silmin täysin elämänkielteisiä mielipiteitä.
Elämäni oli tieteen parissa. Kun ei ollut tieteen ulkopuolista elämää, ei siinä oleva ollut mielessä.
Olin kuukautta vaille 30-vuotias, kun kaikki muuttui - tarkoitan tässä uskoni suhteen. Olin asunut Saksassa kolme vuotta ja suorittanut jatko-opintojani uskomattomalla tarmolla. Yhtenä iltana päätin mennä paikallisen homoyhdistyksen järjestämään elokuvailtaan. Siellä esitettiin ”Maurice” (oikein ihana elokuva). Elokuva ei kuitenkaan ollut minulle ratkaiseva, vaan siellä tapaamani henkilö. Sain häneltä puhelinnumeron, johon paria viikkoa myöhemmin (pelon vallassa) sain soitettua. Tutustuminen tähän ihmiseen oli käänteentekevää, sillä homouteni muuttui samalla konkreettiseksi. Yllättävin ja käänteentekevin seikka oli kuitenkin vielä tulossa. Rakastumisemme huumassa hän keskellä päivää suuren ihmisjoukon keskellä kaupungin kadulla otti minua kädestä kiinni. Olin kieltämättä yllättynyt. Samalla hetkellä kuitenkin vapauduin ja minut täytti uskomaton ilo: joku rakastaa minua (näin paljon). En oikeastaan nähnyt muuta kuin hänet, rakkauden. Rakkaus murtaa vahvimmatkin kahleet ja muurit!
Se on Jumalamme olemus.
Kom just hem från en tre dagars resa. Redan på perrongen på resan bort träffade jag v ä n n e n sedan barndomen. En del av tågresan hade vi gemensam och tiden löpte fort. Var först till Kangasala och hälsade på mitt fadderbarn och hennes familj. Var sedan till Tavastehus och undersökte lagfartsprotokoll på landskapsarkivet. Följande dag reste jag och min studiekamrat från universitetstiden (fadderbarnets fader) till Mörskom. Besökte ättegraven och herrgården. Idag, på söndagen hade jag äran att vara hos en mycket kär vän i Tammerfors. Vi var ute, promenerade och samtalade om livets stora frågor, sedan läste vi Bibeln tillsammans och diskuterade ämnen som kom i tankarna p.g.a. texten. Känner att jag själv fick väldigt mycket av vännerna mina under resan. Hoppas kunde ge även dem något. Guds välsignelse är stor. Önskar att alla kunde få del av Hans välsignelse.
Richard Straussin oopperassa Rosenkavalier (Ruusuritari) (ensi-ilta v. 1911), joka sijoittuu 1700-luvun Wieniin, sen kolmannessa eli viimeisessä näytöksessä on tämä kohtaus, jossa kreivi Octavian (housurooli eli nainen laulaa miehen osan, laulaa Tatiana Troyanos) ”joutuu” tunnustamaan, että onkin vannomisestaan huolimatta rakastunut toiseen kuin rakastajattareensa Marsalkattareen (Marie Theres(e), laulaa Christa Ludwig): tämä toinen on Sophie (laulaa Edith Mathis), jonka luokse kreivi Octavian on vienyt Sophien tulevan puolison paroni Ochsin puolesta vanhan tavan mukaan hopeisen ruusun. Yhdessä nämä kolme (trio) laulavat ajatuksistaan seistessään tapahtuneen edessä.
(Kohtausta edeltää: Marsalkatar on kasvavan raivon vallassa määrännyt kreivi Octavianin menemään Sophien luo. Sophie kuvittelee kaiken olleen vain farssia ja on huomannut Marsalkattaren odottavan kreivi Octaviania. Marsalkatar tietää, että hänen on tulevaisuudessa luovuttava Octavianista. Octavian yrittää vakuuttaa rakkauttaan Sophielle, mutta Sophie pyytää Octaviania menemään ruhtinattaren (Marsalkatar) luo. Nyt Octavian seisoo molempien välissä eikä tiedä, mitä sanoa. Marsalkatar kävelee Octaviania huomioimatta Sophien luo ja katsoo tätä arvostelevasti, mutta myötämielisesti. Marsalkatar sanoo Sophien kalpeiden kasvojen kertovan kaiken, johon Sophie sopertaa häpeissään jotain Marsalkattaren hyvyydestä ja kiitollisuudesta tätä kohtaan (Marsalkatar on ollut mukana pelastamassa Sophieta vain rahaa ajattelevan paroni Ochsin avioliittoaikeilta.) Marsalkatar huomauttaa serkullaan, kreivi Octavianilla olevan lääke Sophien kalpeuteen. Tällöin kreivi Octavian hämmästelee, kuinka hyvä Marsalkatar on ja kuinka hän ei tiedä... Marsalkatar katkaisee Octavianin puheen sanomalla, että hän, Marsalkatar, ei myöskään tiedä yhtään mitään.)
Trio alkaa Octavianin epävarmasti laulamalla ”Marie Theres’”!, johon Marsalkatar vastaa laulamalla kuin itselleen lupauksestaan rakastaa oikealla tavalla: rakastaa myös toisen (s.o. Octavianin) rakkautta toiseen. Hän ei kuitenkaan odottanut sen näin pian tapahtuvaksi. (ooppera alkaa saman päivän aamusta Marsalkattaren sängystä, missä kreivi Octavian herää Marsalkattaren kanssa, sanoo tietävänsä ainoastaan sen, että pitää Marsalkatarta rakkaana ja että sitä päivää ei tule tänään eikä huomenna, että hän hylkäisi Marsalkattaren toisen takia). Vain ne, jotka kokevat tällaisen uskomattoman, uskovat siihen, mutta eivät tiedä, miten se on tapahtunut. Marsalkatar on vakuuttunut, että Octavianista tulee onnellinen Sophien kanssa.
Kreivi Octavian (myös Rofrano tai Quinquin) miettii itsekseen jotain tapahtuneen. Hän haluaisi kysyä Marsalkattarelta, saako näin olla, mutta tuntee kysymyksen olevan kielletty. Hän haluaisi kysyä, miksi jokin värisee hänessä, onko jokin epäoikeudenmukaisuus tapahtunut. Sophien nähdessään hän näkee vain tämän, tuntee vain tämän ja tietää, että pitää Sophieta rakkaana.
Vähän heistä erillään Sophie tuntee itsensä kuin olisi kirkossa: pyhäksi ja niin pelokkaaksi, mutta samalla myös epäpyhäksi. Hän ei tiedä, mitä hän tuntee. Hän haluaisi polvistua Marsalkattaren edessä ja tehdä tälle jotain, sillä hän tuntee Marsalkattaren antavan Octavianin hänelle, mutta samalla ottavan jotain Octavianilta. Hän haluaisi ymmärtää ja olla ymmärtämättä; kysyä ja olla kysymättä. Hänen on kuuma ja kylmä – ja samalla hän tuntee ja tietää vain yhden: hän pitää Octaviania rakkaana.
Luin, että peräsuoli on tehty ulostamista varten, ei muuta varten.
Jos minä teen kuperkeikan, niin käytän käsiäni ja jalkojani varmaankin luomisen vastaisesti. Jaloilla kuljetaan. Ne eivät ole esimerkiksi potkimista varten. Jalkapallo on jumalaton peli. Kädet ovat tarttumista varten. Kaupassa tartutaan haluttaviin tuotteisiin. Kädellä ei suinkaan silitetä kissaa tai taputeta konsertissa. Nämä ovat kauhistuksia.
Suu on syömistä varten. Ei se ole purukumin jauhamista varten. Jos suuhunne tungetaan jotain, muistakaa purra ja niellä.
Olisi hienoa, jos voisimme olla yhtä mieltä siitä, että maailmamme on Luojan luoma ja Luoja on luotua suurempi.
Näin emme päätyisi katsantokantoihin, joissa jonkin kansallisvaltion (esim. Suomen) lait määräävät siitä jotain, mitä saa tehdä uskossaan. On täysin nurinkurista, että maalliset lait rajoittavat hengellistä elämää.
Mitä tarkoitan tällä? Tarkoitan sitä, että pieni pläntti maapallolla nimeltä Suomi, joka on syntynyt aikojen kuluessa keinotekoisesti määrää siitä, miten kohtaaminen tapahtuu koko maailmankaikkeuden Herran kanssa. Kansallisvaltioiden syntyessä (ensimmäiset 1400-luvulla - Ranska, Englanti, Espanja) syntyi käsitys siitä, että kansallisvaltio päättää kaikesta alueellaan. Reformaatio ja sen jälkivaikutukset johtivat siihen, että valtioiden katsottiin olevan ylin instanssi myös uskonnollisissa kysymyksissä. Johdonmukaista olisi ollut tällöin julistaa Jumala myös kansalliseksi ja tehdä kirkosta korkeintaan jonkinlainen virasto.
Minulle kirkko on ylempi instanssi kuin valtio. En tarkoita, että kirkolla on absoluuttinen totuus. Voin ehdottomasti arvostella kirkon oppeja so. niiden tulkintaa Jumalan sanasta. Mutta yhteenkuuluvuuteni on paljon syvempää ja suurempaa kirkon kuin valtion kanssa.
Samalla haluan sanoa, että tämä ei ole luterilainen käsitys. Tässä suhteessa lähestyn kahta niiinkin erilaista traditiota kuin katolista ja reformoitua. Katolinen on ylläpitänyt käsitystä universaalista kirkosta. Reformoitu kirkko taas on yhdistänyt valtion ja kirkon niin yhteen, että niitä ei erota toisistaan - samalla korostaen Jumalaa ylimpänä auktoriteettina.
Tämän asian toteaminen on siksi minusta tärkeää, koska yleisessä keskustelussa kirkkoa käsitellään ikäänkuin se olisi alisteinen valtiolle, jonkinlainen valtion sisällä toimiva elin, josta valtiolliset elimet voivat päättää. Tällainen käsitys johtaa täysin hullunkurisiin konstellaatioihin esimerkiksi siihen, että ei-uskovat ovat mukana päättämässä kirkon rakenteesta ja toiminnasta; jostain, mihin heillä ei välttämättä ole minkäänlaista intressiä. Samoin ei-uskovat joutuvat osallistumaan kirkon asioihin tahtomattaan. Uskova taas joutuu kohtaamaan valtion lait kirkkoa sanelevina ja nykyisin usein konfliktinomaisena. Tällöin esimerkiksi tuomiovallan hierarkia voi johtaa kirkon alistumaan maallisiin päätöksiin ilman teologista ja hengellistä pohjaa.
