Olisi hienoa, jos voisimme olla yhtä mieltä siitä, että maailmamme on Luojan luoma ja Luoja on luotua suurempi.
Näin emme päätyisi katsantokantoihin, joissa jonkin kansallisvaltion (esim. Suomen) lait määräävät siitä jotain, mitä saa tehdä uskossaan. On täysin nurinkurista, että maalliset lait rajoittavat hengellistä elämää.
Mitä tarkoitan tällä? Tarkoitan sitä, että pieni pläntti maapallolla nimeltä Suomi, joka on syntynyt aikojen kuluessa keinotekoisesti määrää siitä, miten kohtaaminen tapahtuu koko maailmankaikkeuden Herran kanssa. Kansallisvaltioiden syntyessä (ensimmäiset 1400-luvulla - Ranska, Englanti, Espanja) syntyi käsitys siitä, että kansallisvaltio päättää kaikesta alueellaan. Reformaatio ja sen jälkivaikutukset johtivat siihen, että valtioiden katsottiin olevan ylin instanssi myös uskonnollisissa kysymyksissä. Johdonmukaista olisi ollut tällöin julistaa Jumala myös kansalliseksi ja tehdä kirkosta korkeintaan jonkinlainen virasto.
Minulle kirkko on ylempi instanssi kuin valtio. En tarkoita, että kirkolla on absoluuttinen totuus. Voin ehdottomasti arvostella kirkon oppeja so. niiden tulkintaa Jumalan sanasta. Mutta yhteenkuuluvuuteni on paljon syvempää ja suurempaa kirkon kuin valtion kanssa.
Samalla haluan sanoa, että tämä ei ole luterilainen käsitys. Tässä suhteessa lähestyn kahta niiinkin erilaista traditiota kuin katolista ja reformoitua. Katolinen on ylläpitänyt käsitystä universaalista kirkosta. Reformoitu kirkko taas on yhdistänyt valtion ja kirkon niin yhteen, että niitä ei erota toisistaan - samalla korostaen Jumalaa ylimpänä auktoriteettina.
Tämän asian toteaminen on siksi minusta tärkeää, koska yleisessä keskustelussa kirkkoa käsitellään ikäänkuin se olisi alisteinen valtiolle, jonkinlainen valtion sisällä toimiva elin, josta valtiolliset elimet voivat päättää. Tällainen käsitys johtaa täysin hullunkurisiin konstellaatioihin esimerkiksi siihen, että ei-uskovat ovat mukana päättämässä kirkon rakenteesta ja toiminnasta; jostain, mihin heillä ei välttämättä ole minkäänlaista intressiä. Samoin ei-uskovat joutuvat osallistumaan kirkon asioihin tahtomattaan. Uskova taas joutuu kohtaamaan valtion lait kirkkoa sanelevina ja nykyisin usein konfliktinomaisena. Tällöin esimerkiksi tuomiovallan hierarkia voi johtaa kirkon alistumaan maallisiin päätöksiin ilman teologista ja hengellistä pohjaa.
