Mir fehlen immer noch fast die Worte, aber Du bist vor mir:
Wie kann ich leben wo doch auf Erden Du, der mich lebendig macht, nicht präsent bist.
Ohne Dich gibt es das Leben nicht.
Das Strahlen der Freude ist, was Du bedeutest. Du leuchtest vor mir bis in aller Ewigkeit hinein.
Olen aina pitänyt dogmihistoriaa erittäin kiehtovana. Se oli teologisten opintojeni kiinnostavin osa. Kuitenkin dogmit luovat vain kehyksen uskolle, kertovat sen, mihin uskomme (noin summittaisin rajoin).
Tästä on ollut pitkään erimielisyyttä: ovatko kirkon ajalliset dogmit absoluuttisia vai suhteellisia (eli voivatko ne vai ei muuttua ajan myötä). Minusta osa uskon kohteesta on luovuttamatonta. Kristinuskossa emme usko Jumalan olevan nimeltään Ahura Mazda jne.
Kuitenkin dogmit luovat ajoittain vaikeuksia. Silloin niihin on suhtauduttava sillä tavalla kuin Herramme Jeesus teki. Hän saattoi tulkita Mooseksen lain määräyksiä lähimmäiseen rakkaudellisen suhtautumisen pohjalta; siltä pohjalta, jolta ehdoton rakkaus eli Jumala oli ne tarkoittanut.
Uskon kiivaudessa on välillä vaikea muistaa, että dogmit (kaikessa kiehtovuudessaankin) ovat alisteisia rakkaudelle, ensin rakkaudelle käsittämätöntä Luojaamme kohtaan, sitten toisiamme kohtaan.
Mikä on sitten rakastava teko?
--------------------------------------------------
Mikä on tämän hetken vainotuin ihmisryhmä maailmassa? Uskomatonta kyllä, se on kristityt. On surullista lukea, kuinka Egyptissä kymmenkunta kirkkoa on tuhottu viime aikojen hyökkäyksissä koptikristittyjä vastaan. On myös hyvin ilahduttavia tekoja. Muslimit ovat suojelleet ketjuina kristittyjen jumalanpalveluksia ja kristityt ovat tehneet samoin muslimien moskeijoiden ulkopuolella heidän rukoushetkinään.
Ehkä tässä näkyy dogmien rajallisuus ja rakkauden rajattomuus, vai?!
Mikäli emme hyväksyisi historiallisia tapahtumia vuosina 1808-09 ja pitäisimme erityisesti Bernadotte-suvun nousua Ruotsin valtaistuimelle täysin laittomana (niinkuin se olikin - suvulla ei ollut esim. aiempien hallitsijasukujen vaihdosten tapaan mitään yhteyttä aiempaan hallitsijasukuun), päätyisimme yllättäväänkin lopputulokseen.
Ruotsissa oli tuolloin voimassa agnaattis-kognaattinen primogenituura, joka tarkoitti, että hallitsijan ensinsyntynyt miespuolinen peri kruunun ja että vain koko mieskannan suvun jäsenistä sammuttua lähin naispuolinen perijätär siirsi kruunun uudelle suvulle.
Ruotsia hallitsi vuodesta 1751 Oldenburgin suvun Holstein-Gottorpin haara. Se sammui Gustaf IV Adolfin pojan, Wasan prinssin Gustafin kuollessa 5.8.1877. Hänellä oli ollut Ludvig-niminen poika, joka oli elänyt vain 14 päivää vuonna 1832. Siis Gustaf IV Adolfin jälkeläislinja sammui tuolloin ja myös myös Adolf Fredrikin (ensimmäinen Holstein-Gottorp-sukuinen Ruotsin kuningas), sillä Gustaf IV Adolfin isän Gustaf III veljellä, myöhemmällä Ruotsin kuninkaalla Karl XIII (kuninkaana 1809-1818) ei ollut lapsia avioliitossaan serkkunsa Hedwigin, Oldenburgin kreivittären, kanssa.
Tässä vaiheessa tuleekin kyseenalaiseksi, voidaanko linjaa katsoa tästä taaksepäin, sillä edelliset polvet eivät olleet Ruotsin kuninkaita.
Spekuloidaan kuitenkin ja tehdään niin: Edellämainitun Adolf Frredrikin isällä Christian Augustilla oli (ainoastaan) yksi veli. Erikoista on, että kyseessä on v a n h e m p i veli, tässä tapauksessa Holstein-Gottorpin herttua Fredrik IV (1671-1702, herttuana 1695-1702). Hänellä oli aviossaan Ruotsin prinsessan Hedvigin (Ruotsin kuningas Karl XI:n tytär) kanssa poika Karl Fredrik, joka 1.6.1725 avioitui Venäjän suuriruhtinattaren Anna Petrovnan (Pjotr I:n tytär) kanssa. Tällä parilla oli poika Karl Peter Ulrik, joka Pjotr III:n nimellä noiusi kaikkien venäläisten maiden itsevaltiaaksi ja keisariksi. Näin ollen vuonna 1877 olisi Suomessa (ja tietenkin Ruotsissa) tämän vallanperimysjärjestysspekulaation mukaan laillisesti kuninkaaksi pitänyt nousta silloinen Venäjän tsaari Alexandr II.
Oliko sitten Paul edellämäinitun Pjotr III:n poika, jääköön tässä pohtimatta.
Ruotsissa oli kuitenkin vallanperimys rajoitettu mm. kirkkokunnan osalta, joten ortodoksinen hallitsija ei olisi ollut mahdollinen.
Istuin syömässä rakkaan äitini kanssa hänen eväskoriinsa mukaansa laittamia pikkusyötäviä. Oli kesä ja olin juuri palannut Saksasta. Jostain syystä olimme huvilamme verannalla, jossa harvoin vietimme aikaa. Se oli hyvin aurinkoinen tila - olihan suuria ikkunoita sen kolmella puolella. Puiset, hienoin intarsiatöin koristellut huonekalut loivat verantaan oman erikoisen tunnelmansa. Oli mm. roomalaistyylinen divaani, jolla olisi tehnyt mieli loikoilla, jos se olisi ollut mukava. Katsoin ulos - edessäni avautui alapuutarha, joka oli aina hyvin rehevä - mutta varsinkin nyt, kun kukaan ei enää ollut vuosiin hoitanut sitä. Huvila oli kolmatta vuotta asumaton.
Yhdellä puolella lähellä oli syreenimaja, johon puutarhakalusteet joskus kannettiin lapsuudessani ja siellä joimme päiväkahvin. Sen edessä oli ollut hieno ruusutarha, mutta ei enää nyt. Samoin olivat lukuisat kukkapenkit saaneet jäädä hoitamatta. Yksi oli tosin vielä jäljellä - olin itse istuttanut sinne edellisvuodelta säästetyt isoäitini lempikukan, kehäkukan siemenet.
Tätä kirjoittaessani mieleeni muistuu mahdollisesti isoäitini viimeinen käynti huvilalla. Oli talvi ja paljon lunta. Isoenoni ja minä raivasimme yli metrin nietosten läpi portilta yhdelle ovelle kulku-uran. Lumi oli jäätynyttä, joten se oli todella kovaa ja siksi raskasta saada pois. En usko, että saimme uraa koskaan täysin valmiiksi. Kun isoäiti sitten saapui taksilla portille, oli häntä tuettava koko matka portaille. Sen jälkeen oli vuorossa portaat, joita hän ei millään enää olisi jaksanut nousta. Oli suorastaan ihme, että lopulta pääsimme sisälle. Isoäitini saattoi olla omassa huoneessaan kaksi viikkoa.
En arvannut tuona kesäpäivänä, mikä odotti. Seuraavana kesänä, kun palasin Saksasta, oli huvilamme myyty. Tuo aikakausi, jonka ohi aika itse oli jo kauan sitten kiitänyt, oli päättynyt.
"Täydet ovat taivaat ja maa herrautesi kunniaa!"*
Polttavan surun vallassa seuraan tämän hetken tapahtumia Suomessa.
En millään usko enkä halua uskoa, että evankelis-luterilaisesta kirkosta eroavat ovat a) tyhmiä b) tietämättömiä, - vaan uskon, että c) he eivät välitä uskosta Jeesukseen.
Tätä uskoa ei tarvitse toteuttaa kirkossa, mutta ajatus yhteisön ulkopuolella toteutettavasta uskosta ei ole kertakaikkiaan mahdollinen kristinuskossa. Kristinuskossa ei ole mitään sijaa yksityisuskolle. Usko, jossa ei ole yhteyttä yhteisöön, ei voi toteutua yhteinen jakaminen eikä yhteinen antaminen, joka tekee eläväksi rakkauskäskyn. Ei ole rakkautta ilman toista. Vaikeinta se on, kun kohtaa jotain itselle vastenmielistä, kenties vihattavaa. Viha on inhimmillinen, mutta pitkän päälle sen avulla ei rakenneta mitään.
Yhteyteen pyrkiminen toisten kanssa avaa mahdollisuuden rakentaa suurempaa kuin yksin. Tällainen rakentaminen itsessään on juuri sitä, missä rakkaus toteutuu käytännössä, ei siinä, että julistetaan rakentamista. Näin ollen rakkaus on merkittävämpää kuin lait, jotka yrittävät luonnehtia sitä.
(* eroaa hieman latinankielisestä)
Monarkia eroaa diktatuurista, despotismista ja tyranniasta siinä, että sen tulee olla oikeutettua - ennenkaikkea Jumalan luomisen ja luotujen edessä tunnustettua - ja laillista so. se perustuu sääntöihin (ei siis ole mielivaltaista).
Kuningas on aina kuningas riippumatta ajasta ja tilasta. Tätä kuvaa hyvin Ranskan oikeutetun (legitiimin) kuninkaan Alphonse "II" (1975-1986) lausuma: " Minä en tavoittele mitään, minä olen". Kuningas pyhitetään tehtäväänsä kirkossa, joka seremonia on voinut koostua kolmesta osasta (näin esimerkiksi Ranskassa): kruunauksesta, valtaistuimelle noususta ja voitelusta. Näistä keskeisin ja ensin suoritettava on voitelu, jossa kuningas tyydyttää Jumalan tahdon hallitsijasta. Kuninkaan pyhitys-seremoniassa kuningas "herää" uudelleen, sillä kuninkuuden ei katsota kuolevan koskaan.
Kuninkuus on palvelustehtävä, velvollisuus. Kuningas ei voi itse määrätä kuninkuudestaan mitään. Hänen yläpuolellaan ovat mm. vallanperimystä koskevat
perimmäiset lait. Ranskasta on tästäkin hyvä esimerkki: Edes absolutismin suurimman hallitsijan, aurinkokuninkaan ei onnistunut muuttaa vallanperimyslakeja. Ludvig XIV yritti avata oikeuden aviottomille pojilleen testamentissaan, mutta Pariisin parlamentti mitätöi testamentin. Kuninkuus ei siis ole jotain, mitä kuningas (kuninkuuden haltija) voi vapaasti käyttää. Kuninkuus on kuninkaalla oleva arvo, ei hänen omaisuuttaan. Kuningas ei myöskään voi muuttaa valtakunnan yhtenäisyyttä, jatkuvuutta tai itsenäisyyttä. Nämä valtakunnan edut ovat aina myös kuninkaan etuja. Näistä jatkuvuus korostuu erityisesti verrattaessa tasavaltaan (joka tosin ei ole monarkialle vastakkainen käsite).
Alamaiset eivät myöskään ole kuninkaan omaisuutta, vaan ovat palvelussuhteessa kuninkaaseen. Kuninkaan alamaiset antavat tukensa kuninkaan tahdolle (jota määrittää valtakunnan paras). Tukea ei anneta millekään persoonattomalle voimalle, vaan näkyvälle persoonalle. Alistumista toiselle henkilölle se ei tarkoita, vaan tukea toimille, joita kuningas katsoo valtakunnan edun vaativan. Näin kuninkaan eduissa on myös suojella alamaisiaan sekä ulkoiselta että sisäiseltä vaaralta. Kuningas ei voi sallia etuoikeutettujen mielivaltaa omia tukijoitaan vastaan. Kiistatapauksissa kuninkaan tulee sovitella eri etujen välillä.
Kuninkaan tehtäviin kuuluu estää enemmistön diktatuuri, joka on suuri vaara parlamentaarisessa järjestelmässä. Parlamentarismissa vaarana on, että lainsäädännöllistä valtaa ei kontrolloi kukaan ja tämä vallan osa-alue (!) saa liian suuren vallan muihin vallan osa-alueisiin nähden. Tällaista tehtävää voisi myös hoitaa presidentti. Ongelmana on kuitenkin se, että presidentti ei ole vapaa poliittisista sidoksista. Presidentti ei myöskään ole vapaa vallan osa-alueiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Kuningas valvoo näin sitä taetta, että alamaisilla on pysyvä vapaus, että alamaiset eivät ajaudu täysin järjestelmän pakkovaltaan.
Kuninkuus on sekä itsessään että kaikkien valtakunnan asukkaiden osalta ilmaus ihmisen ainutlaatuisuudesta, tämän ainutlaatuisuuden pyhyydestä.
Juuri kuninkaan vallan yksilökeskeisyys vapauttaa hallinnon paineelta. Pyhittämisessä kuninkuus on valtakunnalle Jumalan siunaus
Domine, salvum fac regem!
Laillinen Suomen kuningas, Hessen-Kasselin maakreivi Moritz (kuninkaamme Friedrich Karlin pojanpoika) on kuollut.
Surun päivä.
Eniten elokuvassa "Les feluettes" näin samaistumisen kohteita autuaan äitini osalta - kreivitär de Tillyyn.
Äiti yllätti minut suurella tietomäärällään Ranskan kruununtavoittelijoista. Samalla paljastui, että hän oli kiihkeä rojalisti.
Äiti oli myös hyvin epäsovinnainen ja ei sen takia sopinut ahtaisiin, tavanomaisiin kuvioihin.
Äidin suurella vaistolla ja rakkaudella hän tiesi minun homoudestani ennenkuin se oli sanottu ääneen ja hän hyvin hienotunteisella tavalla ja jatkuvasti rohkaisevin sanoin antoi minun sen kertoa hänelle. Äiti oli rakkaudessaan lapsiaan kohtaan - minua ja siskoani - valmis menemään todella pitkälle: juuri pari päivää sitten kuulin yhdeltä tuttavalta siitä kertomuksia - kertomuksia, joista en tiennyt mitään (silloisesta varhaisesta iästäni johtuen). Äidin epätavallisen suuresta rakastamisen kyvystä en kuitenkaan koskaan ole erehtynyt. Hän oli siinä aivan ihmeellinen: hänestä huokui täydellinen turva samalla kun hän ei koskaan sitonut. Ihailen jatkuvasti yhä enemmän tätä hänen kykyään.
Arvoissaan äiti ei koskaan rajoittanut. Hän aina katsoi kaikkea sen läpi, miten tukea. Erityisen hämmästyttäväksi hänen tukemisensa tekee se.
että hän itse sai harvoin tukea ja että hänen elämäntaipaleensa on täytynyt olla hyvin raskas. Luulen tietäväni, että hän sai rakkautta osakseen
vain lapsiltaan.
Seuraavassa tiivistelmä les Feluettes elokuvasta. VAROITUS Sisältää juonen (lukuunottamatta aivan loppua, jonka olen jättänyt pois)
Piispa Jean Bilodeaun saapumisesta quebeciläiseen vankilaan vuonna 1952 kuulemaan yhden kuolemansairaan vangin tunnustusta ripissä alkaa elokuvan tarina, jota säestää katolinen messumusiikki (alkaa: Herra, armahda...), kuolleiden messu (requiem) ja valituksia (lamentationes). Piispa saapuu vankilaan ja ohjataan sen kappeliin (vanki laulaa "Herra armahda...), jossa on menossa messu ja jossa Hänen Korkea-arvoisuutensa on tarkoitus kuunnella yksityisrippi. Tunnustus kuitenkin kääntyy kohti piispaa... Vanki aikoo tehdä koston synnin. Piispa suljetaan rippituoliin ja hän saakin nähdä - varmasti hämmästyneenä - vankien (jotka kaikki ovat miespuolisia homoja - halveksittuja vankilassakin) tekemän näytelmän – vanginvartijoiden myötävaikutuksella - murhenäytelmästä, joka johti Simonin vangitsemiseen ja joka tapahtui 40 vuotta aiemmin (1912) kolmiodraaman muodossa: Olemme pohjoisquebeciläisessä ranskankielisessä Robervalin kaupungissa Pyhän Sebastianin poikakoulussa ja itseasiassa lähinnä kaupungin hotellissa. Piispalle ripittäytyvää vanhaa vankia Simon Doucetia, joka oli tuolloin nuori internaatin oppilas, rakasti toinen oppilas, kreivi Vallier de Tilly.
Kreivi Vallier oli saapunut kaksi vuotta aiemmin Ranskasta äitinsä kanssa ja he asuvat "kartanossa", joka on oikeasti kurja hökkeli. He ovat rutiköyhiä. Äiti on joutunut aviomiehensä hylkäämäksi ja unohtamaksi, mutta pitää pojalleen yllä kulissia. Äiti on kiihkeä rojalisti ja vapaamielinen arvoissaan.
Tiedostamatonta mustasukkaisuutta tunteva ja kiihkeän uskonnollinen Simonin lapsuudenystävä Jean Bilodeau (myöhempi piispa) toivoo Simonin lähtevän hänen kanssaan jatko-opiskelemaan pappisseminaariin. Samalla Jean toivoo Simonin vapautuvan synnistä, joka ilmeisesti on kuitenkin Jeaninkin kiihkeän torjunnan kohteena. Jean näkee kaupunkiin kuumailmapallossa saapuvassa ranskattaressa olevan pelastuksen mahdollisuus. Isänsä homofobisista syistä ankarasti pahoinpitelemä Simon tarttuu ranskattaren (Lydie-Anne de Rozier) viettely-yrityksiin Vallierin suureksi tuskaksi. Myös Jean tajuaa erehdyksensä kuullessaan Simonin aikovan lähteä lopullisesti, jos hän lähtee ranskattaren matkaan.
(Piispan katsellessa vankien esittämää näytelmää - joka toki on vanhan Simonin subjektiivinen kuvaus tapahtumista - nuoruusvuosistaan hänen eteensä avautuu elävästi nuoruuden maisemat ja tilanteet. Näytellessään tätä vangit joutuvat näyttelemään nuorten näytelmäharjoituksia, siis näytelmää näytelmässä, nimittäin:)
Simon, Vallier ja Jean näyttelevät Pyhästä Sebastianista, poikakoulun suojeluspyhimyksestä kertovassa marttyyrinäytelmässä, josta ei puutu homoeroottisia kohtauksia. Näytelmän harjoitukset laukaisevat tuhoisan kehityskulun, kun Jean yrittää omia Simonin itselleen. Tässä vaiheessa Simon ei vielä kykene lausumaan rakastavansa Vallieria. Kuvaavaa on myös, että intiimiä kohtausta Pyhän Sebastianin harjoitusten jälkeen (edelleen vankien näytelmää) katsova piispa huudahtaa "Nyt riittää!", saman, mitä hän huusi 40 vuotta aiemmin tullessaan myöhässä harjoituksiin. Simon kieltää toistamiseen rakkauden, kun Jean syyttää hänen olevan rakastunut Vallieriin. Jean sidotaan Pyhän Sebastianin marttyyripuuhun ja Simon suutelee vastustelevaa Jeania (joka on puhunut Sodomasta ja Gomorrhasta). Tämän keskeyttää Vallierin äiti, joka on innostunut ennennäkemättömästä (=kiihkeästä) kohtauksesta, jonka uskoo kuuluvan Pyhän Sebastianin näytelmään. Jean pakenee pukuhuoneeseen, jossa hän katsoo Kristusta esittävää taulua (niin että kasvot yhtyvät) ja lupaa pelastaa Simonin.
Ranskattaren ilmapallon laskeutuessa Vallierin äiti kreivitär paljastaa niin, että Simonin isä kuulee, Simonin suudelleen Jeania niin kiihkeästi, että kaupungin naiset punastuisivat kateudesta. --- Pyhän Sebastianin näytelmä kielletään --- Simonin isä antaa Simonille kauhean selkäsaunan. Tähän liittyy yksi useammasta selittämättömästä tulipalosta kaupungissa. Myöhemmin Simonin ja lääkärin keskustellessa totuudesta ranskatar (Lydie-Anne) yhtyy keskusteluun. Ulkona Simon ja ranskatar kohtaavat Vallierin, jolloin ranskatar käyttää tilaisuutta hyväkseen kertoakseen valehdelleensa kreivitär de Tillylle tämän miehestä Ranskassa (väittäen tavanneensa hänet Pariisin salongeissa). Simon yhtyy arvostelemaan kreivitärtä sanoen "linnaa" hökkeliksi. Toistamiseen ranskatar korostaa onnellisuuden jatkuvan niin kauan kuin valheen. Nyt Simon ei anna Vallierin koskea häneen. Hotellin sisällä Vallier kysyy, miksi Simon teki kreivittären naurunalaiseksi. Simon sanoo heidän suhteensa olevan ohi ja hänen tulevan aloittaa ajatella tyttöjä. Vallier pakenee itkien paikalta. Jean tuo viestin ranskattarelta ja korostaa Simonin tilaisuutta naida tämä rikas pariisitar. Pariisitar sanoo odottaneensa Simonia hänen tullessa salonkiin (totta tai ei) ja ilmoittaa inhoavansa tämän peräkylän hyviä ja kohteliaita ihmisiä, jotka eivät koskaan sano mitään pahaa. Simon kertoo ranskattarelle selässään olevien arpien syyksi suudelman (mutta ei kerro kenen kanssa). Ranskatar ehdottaa lääkevoiteen laittoa arpiin, johon Simon hiljaa suostuu. Pariisittaren arvaillessa Vallierta suudelman kohteeksi Simon sanoo voiteen laiton koskevan. Pariisitar pitää voiteen laittoa vain viettelynä. Kun Simon kieltää suudelleensa Vallierta, pariisitar sanoo kuulevansa Simonin valehtelevan. Simon suutelee ranskatarta.
(Juuri tällä hetkellä piispa murtautuu ulos rippituolista ja vankien esittämä näytelmä keskeytyy – seuraa keskustelua näytelmästä ja sen totuudesta.)
Jean pitää ranskatarta Babylonin porttona.
Simon saa lahjoja pariisittarelta. Simon ei kuitenkaan jatkuvasti ole valmis olemaan pariisittaren kanssa.
Kaupungissa palaa jälleen.
Vallier kirjoittaa kirjeen Simonille. Illalla äiti tulee poikansa vuoteen äärelle ja kertoo huomanneensa poikansa kädet - ja sanoo niiden alkaneen näyttää työläisten käsiltä. Vallier sanoo äitinsä käsien olevan naarmuilla puutarhatöistä ja kasvojen saaneen likaläiskiä (kuin työläisellä). Kun Vallier kertoo olleensa kalastajan apupoikana äiti on kauhuissaan. Eihän äiti voi rauhallisesti hyväksyä sitä, että hänen poikansa, aristokraatti, tekee työtä, työtä, joka on kaikkein alhaisin ja kunniattomin toimi. Äiti pitää Vallierta pelkurina kuten isäänsä paljastaen siten hämäystään. Vallier sanoo kuitenkin kaikkien miesten olevan pelkureita (viittaus isään ja Simoniin), äiti paljastaa löytäneensä Vallierin kirjeen, jota sanoo tämän isälleen kirjoittamaksi, mutta haluaa kuulla tietämänsä totuuden Vallierin omasta suusta.
Aateluus on mielentila, kun taas rakkaus on sielun tila - äidin mukaan. Vallier paljastaa rakastavansa Simonia. Äidin mielestä Vallierin tulee osallistua Simonin kihlajaisjuhlaan nähdäkseen, onko Simon pelkuri.
Jean ihailee Simonin komeutta.
Kreivitär De Tilly tuo valkoisia liljoja kihlajaisjuhlan päivällisille. Hän sanoo niiden edustavan neitseyttä ja viattomuutta - (kuten Ranskan monarkian symboli (tosin vallankumouksen myötä uhreina...)) (”Valkoinen lilja” on Vallierista käytetty lempinimi) - hän toivottaa kaikkea sitä onnea, mitä kihlatut ANSAITSEVAT. Kreivitär kutsuu kaikki viettämään seuraavana päivänä poikansa syntymäpäivää. Simon ei puhu mitään
Kun tulee puhe Simonin jäähyväisistä poikamiespäiville, ranskatar sanoo niiden olevan jäähyväiset tapaamisille (Vallierin kanssa). Simon suuttuu. Myrsky riehuu sekä ulkona että sisällä ... Kihlatuilla on yksityinen keskustelu, jossa ranskatar syyttää Simonia ainoastaan julkisista suudelmista, heinään lähdöstä, jatkuvista "marjanpoimimisretkistään”. Hän pyytää nähdä Simonin kädet - ne ovat edelleen pehmeät ja silkkiset.
Vallier saapuu juhlaan pukeutuneena Rooman keisariksi. Simonin on nyt esitettävä osaansa näytelmässä - kuten pariisitarkin sanoo. Nyt siis näytelmä kuitenkin nähdään. Vallier voi siinä sanoa rakastavansa Simonia. Simonin isä suuttuu, jolloin Vallier sanoo, aikooko hän antaa tällekin selkäsaunan.
Pariisitar ilmoittaa Simonille tämän tulla lähteä pakkaamaan laukkuja, sillä he lähtevät aamunkoitteessa. Hän sanoo rakkauden olevan pahin valhe, mitä voi kertoa itselleen. Kreivitär pitää näitä sanoja koskettavina. Kun kreivitär kysyy, mitä osaa pariisitar esittää, tämä vastaa: Petetyn naisen.
Pariisitar kertoo totuuden kreivittären aviomiehestä: tämä ei ollut edes maininnut kreivittären olemassaoloa. Hän paljastaa kreivitär de Tillylle, että hän on tavannut tämän miehen, nuoren vaimon ja tyttären Lyonissa. Kreivittären maailma romahtaa. Pariisitar kysyy, pitäisikö hänen kertoa julkisesti tästä, jotta asialle voitaisiin nauraa. (Pariisitar ajattelee kreivittären tekevän pilaa, koska kreivitär sanoi pariisittaren olevan roolissaan uskottava). Näin hän rikkoo myös omia sanojaan vastaan, kun hän aiemmin sanoi pienen valheen voivan peittää totuuden tuoman tuskan.
Kreivitär ilmoittaa lähtevänsä Pariisiin.
Jean raivoaa Jumalalle, jonka ei usko kuuntelevan hänen toiveitaan.
(Piispa tunnustaa muistavansa Vallierin sanomalla hänen olleen paksumpi kuin henkilön, joka nyt näyttelee häntä.)
Kreivitär toivottaa hyvää syntymäpäivää pojalleen. Simon tulee toivottamaan hyvää syntymäpäivää. Simon tunnustaa, että ei rakasta pariisitarta niinkuin hänen tulisi. Simon haluaisi pestä Vallierin selkää, mutta Vallier torjuu hänet.
Vallier pyytää sanomaan sen. Simon sanoo tuntevansa voimakkaammin Vallierta kohtaan kuin Lydie-Annea kohtaan. Vallier kieltää moisen ja sanoo, että he eivät näe enää koskaan. Jälleen hän pyytää sanomaan sen. Simon sanoo: Minä rakastan sinua. Vallier vastaa: Minä rakastan sinua. Kreivitär saapuu ja toivoo näkevänsä vihdoinkin lopun, siis näytelmän lopun. He esittävät sen sisältäen paljon sanoja rakkaudesta. (Piispa ja vanha Simon katsovat hiljaa, kun "Vallier" ja "Simon" rakastelevat.)
Kreivittären on tarkoitus palata Pariisiin, joten hän johdattaa poikansa ja Simonin (Jean seuraa heitä heidän tietämättään) yöllä metsään valmistamalleen haudalle. Hän pyytää poikaansa näyttelemään roolinsa. Vallier kuristaa äitinsä ja äiti peitetään hautaan. On kuin piispa ja vanha Simon katsoisivat auringonlaskua äärettömällä rannalla.
Jean saapuu ullakolle, jossa Vallier ja Simon ovat viettäneet yön ja kertoo koko kaupungin etsivän heitä - Simonia tulipalojen takia ...ja mainitsee (vahingossa) Vallierin äidin kohtalon. Jean ilmoittaa, että hän ei enää aio mennä pappisseminaariin vaan omistautuvansa pyhimykselle (eli Simonille). Kun Jean pyytää suudelmaa, Simon kieltäytyy ja sanoo Jeanin olevan sairas. Jean heittää öljylampun lattialle sytyttäen tulipalon ja sulkee oven ullakolle. Poliisi on myös tulossa paikalle. Piispa kertoo loput: Hän huusi Simonin sytyttäneen tulipalon, palasi ullakolle ja raahasi tajuttoman Simonin turvaan jättäen Vallierin kuolemaan. Poliisille hän kertoi Simonin uhkailleen Vallieria ja että Vallierin osalta oli liian myöhäistä. Simon on saanut tunnustuksensa.
Vangit palaavat selleihinsä.
Simon on istunut henkilön murhasta, jota hän rakasti eniten maailmassa. Piispa oli kertonut oikeudessa ”riidan” syntyneen siitä, että Simon ei kestänyt Vallierin sairasta käytöstä. Piispa pyytää anteeksi. Hän kertoo tulleensa pyyhkimään lopullisesti pois muiston (kuvan) nuoresta Simonista, jota hän oli niin rakastanut.
(Lopun jätän kertomatta.)
Tarina käsittelee elämäntotuutta ja elämänvalhetta monitasoisesti romantiikan ja inhorealismin välillä. Samalla kun se kuvaa rakkaussuhdetta, se kuvaa myös yhteiskunnan ja uskonnon rakkautta tuhoavaa vaikutusta, jos suhde ei täytä sovinnaisia muotoja. Jotain epäsovinnaista saattaa kuitenkin toteutua omassa mikrokosmoksessaan eikä kaikki ole siellä tuhoyrityksille(mme) altista. Kritiikki ei koske vain rakkautta, vaan myös miehen odotettuja sukupuolirooleja. Me näyttelemme valitsemiamme rooleja.
Aurajoen rannalla raikukoot riemusävelet ja värikkäät upeat ilotulitukset loistakoot tänä loistavana päivänä!
Kiitän Kaikkivaltiasta jokaisesta päivästä tähän saakka, niiden iloista ja suruista.
Te deum laudamus!
Olen viidettä päivää täyslevolla.
Syy: sydäninfarkti.
Lääkkeitä otettava neljä päivittäin.
Kaikki elämä on Jumalan lahjaa. Alku ja loppu on Hänen käsissään ja otan ne vastaan milloin ikinä Hän on niiden päättänyt olevan.