Istuin syömässä rakkaan äitini kanssa hänen eväskoriinsa mukaansa laittamia pikkusyötäviä. Oli kesä ja olin juuri palannut Saksasta. Jostain syystä olimme huvilamme verannalla, jossa harvoin vietimme aikaa. Se oli hyvin aurinkoinen tila - olihan suuria ikkunoita sen kolmella puolella. Puiset, hienoin intarsiatöin koristellut huonekalut loivat verantaan oman erikoisen tunnelmansa. Oli mm. roomalaistyylinen divaani, jolla olisi tehnyt mieli loikoilla, jos se olisi ollut mukava. Katsoin ulos - edessäni avautui alapuutarha, joka oli aina hyvin rehevä - mutta varsinkin nyt, kun kukaan ei enää ollut vuosiin hoitanut sitä. Huvila oli kolmatta vuotta asumaton.
Yhdellä puolella lähellä oli syreenimaja, johon puutarhakalusteet joskus kannettiin lapsuudessani ja siellä joimme päiväkahvin. Sen edessä oli ollut hieno ruusutarha, mutta ei enää nyt. Samoin olivat lukuisat kukkapenkit saaneet jäädä hoitamatta. Yksi oli tosin vielä jäljellä - olin itse istuttanut sinne edellisvuodelta säästetyt isoäitini lempikukan, kehäkukan siemenet.
Tätä kirjoittaessani mieleeni muistuu mahdollisesti isoäitini viimeinen käynti huvilalla. Oli talvi ja paljon lunta. Isoenoni ja minä raivasimme yli metrin nietosten läpi portilta yhdelle ovelle kulku-uran. Lumi oli jäätynyttä, joten se oli todella kovaa ja siksi raskasta saada pois. En usko, että saimme uraa koskaan täysin valmiiksi. Kun isoäiti sitten saapui taksilla portille, oli häntä tuettava koko matka portaille. Sen jälkeen oli vuorossa portaat, joita hän ei millään enää olisi jaksanut nousta. Oli suorastaan ihme, että lopulta pääsimme sisälle. Isoäitini saattoi olla omassa huoneessaan kaksi viikkoa.
En arvannut tuona kesäpäivänä, mikä odotti. Seuraavana kesänä, kun palasin Saksasta, oli huvilamme myyty. Tuo aikakausi, jonka ohi aika itse oli jo kauan sitten kiitänyt, oli päättynyt.
