Omnium fidelium

En voi hyvin enää, en syö kakkuja enää, minulla ei ole edes suunnitelmaa enää.
Olen ilman sinua loistoton, olen ilman sinua väritön, olen kuin tyhjyyden kuorta.
En enää elä innolla eloani, lopetuksellasi päätit sen. Minussa ei enää ole henkeä ja jopa uneni muuttuivat narreiksi, kun lähdit pois.
Olen murskana, täysin murskana - kuten äitini lähdettyä iäisyyteen ja jättäessä minut yksin ilman kosketustaan.
Olen murskana, täysin murskana. Et koskaan ilmoittanut tarkoittamaasi, et koskaan kertonut syytä -
Sitä on pian kymmenen vuotta, kun vähät välität!
Sinulla oli kaikki minusta, kaikki minun. Nyt olen voimaton, nyt olen kulutettu, ja näyttelen vain
halukasta, kun sitä minulta toivotaan.
Laahaudun eteenpäin, mutta kaikella yrityksellä on tympeät kasvot, ja kaikella tapahtuvalla on Sinun olemuksesi, en tiedä enää mitä tehdä - Sinä olet kaikkialla!
Ja olen kuin jähmettynyt metallitanko - kun en pääsekään luoksesi.
Olen murskana, täysin murskana. Olet vienyt minulta kaikki runoni; olet ryöstänyt minulta ajatukseni.
Rakkaudessani Sinuun jatkan ja kuolen. Hiivun yksin musiikkini kanssa kuin kitukasvuinen vanhus kuunnellen jos jossain kuuluisi äänesi.
Olen murskana - niin, murskana, voimattomana, kulutettuna, sydän murskana, palaset kivisinä. Kuuletko, murskana!

Jälleen on siis vuosi kulunut.
Aloitin päivän perinteisesti Händelin ilotulitusmusiikilla. Se on kuulunut ohjelmaan jo aivan varhaislapsuudestani. Päätän juhlan varmaankin Te deumiin.

Kohokohtia vuoden aikana ovat olleet Jeppis-pride, joka matka oli todella ihana ja siellä saamamme vastaanotto todella suuri myönteinen yllätys. Toisena hbtiq-aiheisena kohokohtana katson, että minun on nimettävä lokakuun Vinokino, jossa näin todella koskettavan Alata-elokuvan.
Nyt kohti uutta elinvuotta!

Olen katsonut portugalilaista sarjaa "Os nossos dias", jossa selvästi lopussa, uskoisin, pariksi päätyy David ja Xavier. Tämän parin päätyminen yhteen sarjan loppuratkaisuna tekee ihmeelliseksi se, että kansallisen TV-yhtiön kirjoittajat päättivät olla edes kuvaamatta kohtausta, jossa David ja Xavier suutelevat toisiaan ensimmäistä kertaa. Heidän dialoginsa jatkuu (kuvaamattoman suudelman jälkeen) kuin vailla kiinnekohtaa, siitä mitä nyt tapahtui.

Hämmentäväksi asian tekee se, että sarjassa on kyllä suudeltu ylen runsaasti.

Jokaisella ajalla on ollut omat pyhät lehmänsä. Kun Ranskassa kolmannen tasavallan (1870-1940) aikaan saakka kuolemattomuuden ideaa voitiin pitää yleisenä ikuisena totuutena - oli tämä idea sitten kristillinen tai jotain muuta, niin 1800-luvun lopulla uskonto ja sen
harjoittaminen muuttui yksityisasiaksi. Ajalle oli ominaista pyrkimys kaiken "pyhänä" pidetyn, kaiken
dogmaattisen suistaminen pois vallasta. Ranskan valtiolliselle laitokselle Kansakunta oli kuitenkin jollain tapaa pyhä. Niinpä anarkistit ja kommunistit saivat tänä aikana osansa vainoista. Vapaus ei ulottunut kansalliseen turvallisuuteen. Sisäpoliittisesti valtion
virkamiehet aloittivat taistelun tapojen turmelusta vastaan ja mikäs muukaan oli tulilinjalla kuin seksuaalisuus - varsinkin vallanpitäjien mielestä oli huolestuttavaa syntyvyyden alhaisuus. Kirjoittajat, jotka kannattivat luonnon mukaista (ei siis säädeltyä) menoa, joutuivat oikeusprosessien kohteeksi. Kolmas tasavalta melkeinpä söi omat synnyinsanansa. Zola oli sanonut tasavallan syntyessä Napoléon III:n keisarikunnan kaaduttua "tasavallan olevan luonnonmukainen tai ei mitään". Tällä Zola tarkoitti tosin ennemminkin "luonnonlakeja", jotka turvaavat ihmisen perusoikeuksia porvarillisessa mielessä eli omaisuuden turvaa. Kirjoittajia syytettiin todellisuuden kuvauksesta, joka johtaisi turhaan pessimismiin. Tuollainen kirjoittelu oli epätervettä, suorastaan rivoa ulosteissa vellomista.
Yksi tällainen kirjoittaja oli Paul Bonnetain, joka käsitteli mm. masturbaatiota.

Kun 1800-luvun kirjoittajat uhmasivat hallintoa, he tekivät sen antaakseen äänen jollekin hallitulle
ryhmälle, joka oli jäänyt syrjään. Tarkoituksena oli kuvata ymmärtääksemme ja hyväksyäksemme näiden
hallittujen ryhmien pyrkimyksiä oikeutettuina. Kuvaus tarkoitti tarkkaa kuvaamista.

Kun nykyään "poliittisesti epäkorrektit" kirjoittajat moittivat jotain asiaintilaa - kuten esim.
mielipiteen vapauden puutetta, uskonvapauden puutetta, he tekevät sen stigmatisoimalla näitä
asiantiloja kiihottamalla mielialoja. Tällöin he ylittävät rajan, jota kolmannen tasavallan aikoina näyttäisi noudatetun, kirjoittamisen tavoitteissa. Nykyisin itse kirjoituksen seuraukset voivat olla hyvin konkreettisia sekä kirjoittajille että niille, joista kirjoitetaan. Kirjoitukset alkavat usein toteuttaa itseään. Tällöin vapauden puolustaminen ohittaa konkreettisen "vapautettavan" ihmisen.

Ylipäänsäkin nykyisessä painopiste on siirtynyt enemmän kirjoittajaan ja hänen rakentamaansa ajatukseen kuin kirjoitettavaan aiheeseen.

Ilmaisuvapaus on ihmisen perusoikeus, kuten lehdistöstä on voinut lukea viime päivinä. Vapauteen kuuluu myös tämän vapauden väärinkäyttö, käyttö, jossa unohdetaan vastuu kirjoittamisen seurauksista, valitun muodon voimasta. Missä siis kulkee raja?
Luulen, että rajanvetoa ei voi tarkalleen määrittää ja että sitä ei edes tule määrittää kovin tarkasti. Kun monet nyt ovat ilmaisseet "Je suis Charlie", niin minun ajatukseni ovat johtaneet rajaan. Nämä karikatyyrit ovat siis olleet hyväksyttävän puolella rajaa. Karikatyyrit itsessään eivät parhaimmillaan rajaa, mutta pahimmillaan - siis kapeimmillaan ajatuksessaan rajaavat erittäin pahasti ihmisiä pois, suorastaan ei-ihmisiksi. Tästä on hyviä esimerkkejä Euroopan lähihistoriasta. Ihmisten jakaminen on juuri ääriliikkeiden tunnuspiirre - tällainen ääriliikkeen ideologia saattaa esimerkiksi sanoa, että ei ole mahdollista olla homo ja kristitty samaan aikaan. Maailma yksinkertaistetaan kaikesta kauniista rikkaudestaan ja tarjotaan sitten kovin yksinkertaistava malli ratkaisuksi elämän tuomiin ongelmiin.
Joka tapauksessa karikatyyrit ovat aina myös itsessään vallankäyttöä. "Je suis Charlie"n ideana -toivoisin - ei voi olla eristäytyminen muslimeista tai - asiaan tarkemmin pohdittaessa - ilmaisunvapauden vastustajista. Je suis Charlie ilmaisee solidaarisuutta, mutta se ei voi olla vastauksemme ilmaisunvapauden vastustamisen aikaansaamiin uhkiin.
Mikäli haluamme olla rakentavia, niin me voimme sisällyttää kaikki rakkauden piiriin. Se on oikeastaan helppoa (!) ...silloin on jo jotain olennaisen tärkeää tapahtunut ... ja voi johtaa äärimmäiseen.
Vaihtoehtona on kuitenkin pahimmillaan täysin harhaiset käsitykset "toisista"(, joita juuri me voimme olla).
Siltoja erilaisuuksien välille, ei rajoja!

Pieni lapsi juoksi talvisella kadulla hädissään, yksin ja eksyneenä. Oli jo pimeä ja tuntemattomat ihmiset kiiruhtivat hänen ohitseen kiinnittämättä häneen varsinaisesti mitään huomiota.
Kuinka näin oli päässyt käymään? Vielä pari tuntia aikaisemmin oli lapsi pitänyt turvallisesti kiinni vanhempiensa käsistä. Sitten vanhemmat olivat jättäneet hänet odottamaan suuren ostoskeskuksen keskipisteeseen, josta he ajattelivat löytävänsä lapsensa helposti. Vanhemmat sanoivat viipyvänsä vain hetken ja että lapsen tulisi kiltisti odottaa koko ajan tässä paikassa. Lapsi odotti. Vanhempia ei kuitenkaan alkanut kuulua takaisin. Niinpä lapsi lopulta päätti lähteä etsimään heitä. Yhdet rulla portaat ylös ja toiset alas, sitten pitkiä käytäviä ja sitten taas rullaportaita ylös ja alas. Missään ei kuitenkaan näkynyt vanhempia. Katsoessaan ulos, hän oli näkevinään tutun parkkipaikan ja lähti suunnistamaan ulos. Perillä parkkipaikalla kaikki näytti kuitenkin erilaiselta kuin hänen mielessään ollut kuva saapumisesta ostoskeskuksen parkkipaikalle. Ei, ei tämä ollut sama parkkipaikka! Lapsi lähti juoksemaan katua pitkin kohti valoja, jotka näyttivät ostoskeskuksen valoilta. Hän juoksi ja juoksi. Vähitellen hänelle itselleen alkoi valjeta, että hän oli kadottanut ostoskeskuksen.
Lapsen voimat alkoivat vähetä ja hän nyyhkytti epätoivoisesti. Arasti hän yritti kysyä näkemiltään ihmisiltä tietä. Kukaan ei oikein ymmärtänyt häntä eikä halunnut jäädä pohtimaan lapsen ongelmaa.
Lopulta lapsi lyyhistyi kadulle. Silloin ystävälllinen ääni sanoi: "Mikä Sinulla on? Kerro minulle, niin katsotaan, mitä voidaan tehdä". Pieni lapsi sai soperrettua jotain ostoskeskuksesta, vanhemmista ja eksymisestä. Ystävällinen ääni kuului vanhemmalle naiselle, joka oli autostaan nähnyt lapsen lyyhistymisen ja tullut tämän luokse. Pehmeät kädet nostivat lapsen pystyyn ja lapsi näki hymyilevät kasvot, jotka rauhoittivat häntä. Tämä vanhempi nainen otti häntä kädestä kiinni ja sanoi lempeällä äänellä: "Tule. Älä pelkää. Etsitään vanhempasi." Kyseinen nainen vei lapsen autoonsa ja lähti ajamaan. Matkan varrella hän kyseli lapselta tämän kodin tuntomerkkejä. Ei mennyt kauaa, kun he ajoivat tutulle asuinalueelle ja pian lapsi tunnisti oman kotitalonsa. Niin riemastunut hän oli, että oli heti avaamassa auton ovea. Nainen pysäytti auton ja lapsi oli nopeasti ulos autosta. Nainen kuuli ainoastaan nopean kiitoksen oven mennessä kiinni. Sitten hän näki lapsen juoksevan kohti porttia.
Portilla lapsi kurkotti painamaan ovisummeria. Jonkin ajan kuluttua ovisummerista vastattiin: äidin tuttu ääni oli siellä! Nyt lapsi vilkaisi taakseen, mutta autoa ja sen ajajaa ei enää näkynyt missään. Portti avautui ja lapsi näki äitinsä itkettyneet, mutta nyt säteilevät silmät. Hän juoksi, minkä jaloista pääsi, äitinsä syliin; äidin, joka puristi nyt häntä hyvin tiukasti itseään vastaan. Ei mennyt kauaa kuin lapsi uupumuksesta nukahti vanhempiensa vieressä heidän suuressa sängyssään.
Lapsen vanhemmat jäivät kauan ihmettelemään lapsen löytymistä.

Siunattua Vapahtajamme Jeesuksen, joka on Kristus ("Voideltu") synnyinjuhlaa ja Menestyksellistä Uutta Vuotta 2015!

Kansalaisaloitteen johdosta pidetyn eduskunnan äänestyksen johdosta haluan vain sanoa: Sitä myötä kuin tasa-arvoiset avioliitot toteutuvat voivat myötämieliset heterotkin pitää avioliittoaan oikeudenmukaisena avioliittona avioliittojen joukossa.

Soitan Jean-Baptiste Lullyn Te Deumin.

"Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen...!"
Ei kovin kutsuva sana kuninkaiden kuninkaalta. Teksti kuitenkin selvittää, miksi näin käy. Ne, jotka ovat saattaneet osakseen poisajon autuudesta ikuiseen tuleen, ovat i t s e päättäneet saada osakseen tämän tuomion. Nämä kelvottomat eivät ole ratkaisuissaan osoittaneet rakkautta lähimmäisiään kohtaan, eivät ole olleet armollisia lähimmäisiään kohtaan niinkuin Herramme oli ollut. Eivät siis pahat teot ratkaise kohtaloamme vaan nimenomaan laiminlyönnit hyvien tekojen suhteen ja niiden takana oleva ratkaisu suhteessa ympäristöömme. Tyhjästä on mahdoton ammentaa kuten talentti-vertaus kertoo (ks. Matt. 25).
"Katso, se päivä tulee liekehtivänä kuin tulinen uuni.
Kaikki röyhkeät ja pahantekijät ovat silloin oljenkorsia.
Se päivä tulee ja sytyttää ne liekkiin - sanoo Herra Sebaot -
eikä niistä jää jäljelle juurta eikä vartta.
Mutta teille, jotka pelkäätte minun nimeäni,
on nouseva pelastuksen aurinko,
ja te parannutte sen siipien alla.
Te astutte ulos, hypitte riemusta kuin vasikat laitumella!"
On upeaa tietää, että - koska kuitenkaan emme ole armollisia ja rakastavia - on Isämme kuitenkin rakastava ja armollinen. Jos vain vastaanotamme armon ja rakkauden...

Druusi (bloginimi) kirjoitti: "Haastankin testinomaisesti jokaisen tämän tekstin lukeneen miettimään 5 positiivista asiaa omasta elämästään juuri tässä hetkessä ja laittamaan ne omaan blogiinsa!"

1. Olen Jumalan rakastama tässä ja nyt.
2. Minulla on kaikin tavoin uskollisia ystäviä.
3. Saan olla oma itseni.
4. Minulle on uskottu mielekkäitä tehtäviä monien hyväksi.
5. Elämälläni on ikuisuuden perspektiivi.

Otsikon kahdesta teemasta ja varsinkin niiden suhteesta olen kirjoittanut paljon tällä sivustolla viimeisten yhdeksän vuoden aikana.

Mietin tässä toissapäivänä, mitä tarkoittaa vihollistensa r a k a s t a m i n e n. Rakkaus on kovin vaikea määriteltäväksi. Yksi on sitä mieltä, että rakkaus toteutuu totuudessa, toinen, että se vain joko on tai ei, kolmas, että se on velvollisuus kaikkia kohtaan.
Ainahan voin rukoilla vihollisteni - ketkä he sitten ikinä ovatkaan??? - puolesta. Mitä silloin rukoilen? Onko itseasiassa rukoileminen se, mitä minun tulee t e h d ä?
Jeesus kuoli ristillä monien puolesta. Se oli suurin rakkaudenteko koskaan. En mitenkään osaa kiistää sitä, että kuoleminen toisen/toisten puolesta olisi valtava rakkauden teko. Kyseessä on varmasti äärimmäinen teko. Se kuitenkin näyttää, mihin suuntaan rakkaus kulkee - se kulkee lähimmäisen suuntaan, ei omaan suuntaan.

Oma totuus ei voi ohjata rakkauden tekoja. Jos nyt kuitenkin saisin jumalallisen ilmoituksen, että homous (tai mikä tahansa muu) on syntistä ja siten vältettävää, niin seuraisin tätä totuutta. Rakkaus tunkeutuisi elämääni, koska en voisi olla huomioimatta sitä.

Rakkaus on totuutta. Ehkä on totta ajatella, että voisin itse menettää elämäni ja joku toinen voisi saada siten elämän...

Rakkaus yhdistää, ei rajaudu vain reviireittäin. Se on jotain, mitä tietyt teot ovat. Sitä ei vain ole, vaan rakkaus on luomista. Tämä luominen synnyttää rakkauden kulttuuria. Se on aivan kuin kristinusko - ilman tekoja (so. ylläpitoa) ei ole rakkautta. Ihminen vaipuu ilman hengen tekoja luonnon varaan ja se merkitsee rakkauden häviämistä.