Olen aina pitänyt dogmihistoriaa erittäin kiehtovana. Se oli teologisten opintojeni kiinnostavin osa. Kuitenkin dogmit luovat vain kehyksen uskolle, kertovat sen, mihin uskomme (noin summittaisin rajoin).
Tästä on ollut pitkään erimielisyyttä: ovatko kirkon ajalliset dogmit absoluuttisia vai suhteellisia (eli voivatko ne vai ei muuttua ajan myötä). Minusta osa uskon kohteesta on luovuttamatonta. Kristinuskossa emme usko Jumalan olevan nimeltään Ahura Mazda jne.
Kuitenkin dogmit luovat ajoittain vaikeuksia. Silloin niihin on suhtauduttava sillä tavalla kuin Herramme Jeesus teki. Hän saattoi tulkita Mooseksen lain määräyksiä lähimmäiseen rakkaudellisen suhtautumisen pohjalta; siltä pohjalta, jolta ehdoton rakkaus eli Jumala oli ne tarkoittanut.
Uskon kiivaudessa on välillä vaikea muistaa, että dogmit (kaikessa kiehtovuudessaankin) ovat alisteisia rakkaudelle, ensin rakkaudelle käsittämätöntä Luojaamme kohtaan, sitten toisiamme kohtaan.
Mikä on sitten rakastava teko?
--------------------------------------------------
Mikä on tämän hetken vainotuin ihmisryhmä maailmassa? Uskomatonta kyllä, se on kristityt. On surullista lukea, kuinka Egyptissä kymmenkunta kirkkoa on tuhottu viime aikojen hyökkäyksissä koptikristittyjä vastaan. On myös hyvin ilahduttavia tekoja. Muslimit ovat suojelleet ketjuina kristittyjen jumalanpalveluksia ja kristityt ovat tehneet samoin muslimien moskeijoiden ulkopuolella heidän rukoushetkinään.
Ehkä tässä näkyy dogmien rajallisuus ja rakkauden rajattomuus, vai?!
