(Nuoren) opettajan varaventtiili

Mamman matot toiselta puolen katsottuna. Ihana äiti minulla!

Olipas hauska illanvietto. Pupu jäi siis kursseilemaan ja minä lähdin viiden naispuolisen ystävän kanssa torpalle.

Matkalla innostuttiin vähän ruokaostoksien kanssa ja lopputuloksena oli mm. puolitoista kiloa tomaatteja, ainekset neljään kinkku-parsakaali-aurajuustopiiraaseen ja kaksi vuokaa omenahyvettä.

Juttujen taso oli matala; se alkoi riippurintaisesta saunatontusta ja päättyi aamulla rusinasopalla dupattuun pornoelokuvaan. Siis ehdottomasti niitä juttuja, joita ei edes kannata yrittää kertoa kenellekään, joka ei ollut paikalla.

Jokainen vieras kehui mökin viihtyisyyttä ja tunnelmaa. Se tuntui hyvältä, varsinkin kun koko vapaa-aika ja vapaa raha on löytänyt paikkansa. On kivaa kuulla toistenkin suusta, että satsaus oli kaiken sen vaivan arvoinen.

Kaikki lupasivat tulla toistekin. Varsinkin kesä ja puutarha kiinnostivat. Voi kun pian lumi sulaisikin ja pääsisi pihalle. Mutta ei, lunta vain sataa ja viima käy.

Äidin kutomat matot ovat nyt vihdoinkin torpan lattialla. Täytyy vielä soittaa mammalle ja kiittää oikein kunnolla!

Tänään suuntaan kohti torppaa - ensi kertaa ilman pupua, koska hänellä on taas viikonloppukurssi ja sunnuntaina puutarhamessut messukeskuksessa. Taidan takavarikoida hänen lompakkonsa ennen kuin päästän hänet sinne.

Yksin ei kuitenkaan tarvitse mökille mennä, vaan neljä ystävää lähtee mukaan. Kukaan heistä ei ole nähnyt torppaa valmiina, yksi on ollut vuosi sitten purkamassa lattialankkuja. Jännittää näyttää lopputulosta..!

Ja koira lähtee tietysti mukaan. Katsotaan, kenen vuoteen jalkopään se valloittaa. Kotona se nukkuu pupun peiton alla, käy vilvoittelemassa lattialla joka kymmenes minuutti ja kömpii sitten takaisin peiton alle. Minä olen niin herkkäuninen, että eläin on oppinut, että sen on turha kuvitellakaan pääsevänsä minun peittoni alle.

Muuten koiralla ei näytä isommin sääntöjä olevan. Pupu ilmeisesti kannattaa koirankasvatuksessa Summerhill-pedagogiikkaa; kyllä se itse rajansa löytää!

Tämä bloggaaminen on mielenkiintoinen elämäntapa. Huomasin jääneeni koukkuun sekä omien bloggausten lisäämiseen että toisten verkkopäiväkirjojen lukemiseen. Ehkä tämä sopii minulle sen takia, että olen aina nähnyt asiat tarinallisina ja oman, tavanomaisen elämänikin sellaisena, josta voi kirjoittaa.

Toki jokainen jollakin tavalla tarkkailee sitä, mitä tavaraa blogiinsa lisää. En osaa kertoa, millaisia rajoja itse ylläpidän, koska ne tulevat kirjoittaessa. Seksi, ehkä, olisi yksi, jota en tahdo muille jakaa.

On hauska lukea, kuinka monenlaisia blogeja Ranneliikkeestä löytyy ja kuinka hyvätasoisia ja rohkeita kirjoittajia täällä onkaan. Myös luen kiinnostuneena kirjittajien ajatukset kommentointeihin. Aina tuntuu hauskalta, jos joku on todennut jonkun heittämäni ajatuksen niin hyväksi/huonoksi (muu, mikä?), että käyttää hieman aikaansa ja sanoo siitä. Se luo erikoista yhteisöllisyyden tunnetta muuten anonyymissä blogimaailmassa.

En ole koskaan tarkistanut, kuinka kauan täällä on blogeja kirjoitettu. Kukahan on vanhin vieläkin kirjoittava bloggaaja. Kuinka moni blogi kuihtui vailla kommentteja? Kuinka moni on koukussa kirjoittamiseen? Kuinka moni blogien lukemiseen?

Eikö kevät voisi pikku hiljaa tulla? Vielä jokin aika sitten oli huumaava auringonpaiste, joka kutkutteli mielialaa, ja nyt vain tasaisen harmaata loskavelliä.

Olen kevätihminen. Rakastan virtaavaa vettä. Vannoin pupulle, että jonkun viikonlopun kuljen torpalla kumisaappaat jalassa, enkä tee muuta kuin vedän kumpparinkannalla sulamisvedelle purouomia.

Sulais nyt!

Kun eilen telkkarista ei tullut oikein mitään, päätin kirjastossa käydessäni lainata jonkun elokuvan illaksi. Plarasin dvd-hyllyä ja ainoa, mikä oli vähänkään mielenkiintoinen oli Kymmenen käskyä, Cecil deMillen vyörytys vuodelta 1958. Päätin ottaa sen. Kotona pupu vähän yllättyi, kun ilmoitin raamatullisesta illasta.

Megaharras uskonnollinen leffa saa vinkeitä piirteitä, kun sitä katsoo kotona jäätelökipon ja sipulimaustettujen sipsien kera. Mutta erikoinen oli elokuvankin jokainen hetki - 3 tuntia 48 minuuttia..!

Minkä takia uskonnollisuuteen yhdistetään tumma rintaääni, hidas puhenopeus ja liikkeet, jotka ovat verkkaisia kuin juoksu veden alla. Mikäli yksistään Charlton Heston olisi puhunut ja liikkunut normaali-ihmisen rivakkuudella, olisi elokuva lyhentynyt kahteen tuntiin.

Ja sitä asetelmallisuuden ja patetian määrää. Jokainen kohtaus oli ohjattu kuin kansallisteatterin suurelle näyttämölle Ida Ahlbergin aikaan, milloin 'halaus' oli vielä 'syleily'. Lupaisin pupulle, että joku kerta kesken seksin lausun hänelle elokuvan sanoin 'Oi pupu, pupu. Rakkaani. Ota minut jälleen käsivarsillesi ja syleile minua niin, että unohdan ajatusteni synkät syöverit'. Pupu lupasi lyödä silloin.

Mutta kuitenkin, elokuva oli hauska, vaikka ei varmasti siihen alunpitäen pyrkinyt. Onhan se hauska esimerkki cimemascope-kokoisesta ja technicolor-värisestä spektaakkelista, jonka tarkoituksena oli houkutella ihmiset television ääreltä takaisin elokuvasaleihin.

Suosittelen kuriositettina!

Mielenkiintoista, miten tuo kaapissaolo tai sieltä ulostulo herättää niin kovia reaktioita.

Itse olen avoin kaikille sukulaisille, tutuille, ystäville, koiraharrastajille, teatterilaisille ja muille. Ne, joille en ole kertonut mitään ovat kouluni oppilaat ja osa opettajista. Ja saa saa mielestäni ollakin niin. Tiedän, että olisi hyvä, jos oppilailla olisi vähemmistöroolimalleja, joihin samaistua, mutta ainakaan näillä näkymin minusta ei ole sellaiseksi.

Ja työkaverit; jos patavanhoillinen uskonnonopettaja tai uusfasistinen kotitalousopettaja luulevat, että korjaan torppaani naisen kanssa, ilman että olen koskaan väittänyt niin, saavat luullakin...

Te olette nopeampia kuin minä. Olen saanut tehtyä 78 bloggausta, te taas 99 kommenttia.

Yritän pysyä mukana!

Olikin kanelikierrepullaa. Vielä lempparimpaa. Nam.

Pupu leipoo keittiössä pullaa. Minä menin tietokoneen äärelle ja aioin tehdä koulutöitä, mutten sitten jaksanutkaan. Menköön edellisvuoden kaavan mukaan mainoskielen opettaminen. Ei se nyt niin kovasti ole ehtinyt vuodessa muuttumaan.

Mä en ole vielä saanut tultua kaapista mun työpaikalla. Asia alkaa itsestä tuntua hiukan hullulta. Alun perin mut palkattiin tuntiopettajaksi aina vuodeksi kerrallaan. Kun rehtorikin ensivaikutelmaltaan tuntui jäyhältä fasistilta (myöhemmin on kuva korjaantunut ja hän on osoittautunut ihan mukavaksi), päätin, että en kerro mitään, ennen kun on vakituisessa virassa. Aikaa kului monta vuotta ja koskaan en mitään sanonut. Eikä kukaan kysynyt.

Vihdoin ja viimein virka tuli auki ja ajattelin kertoa pupusta kollegoille, uusi uskonnonopettajamme ehti ensin ja ulostuli aamunavauksessa koko koululle keskusradion kautta. Mulla meni jotenkin pupu pöksyyn; olisi ollut hullua mainita työkavereilleni nyt, kun monet vuodet oli työtä tehty yhdessä ja joku toinen tulee ja sanoo asiasta heti. Siispä en ole vieläkään sanonut mitään.

Pientä avautumista on kyllä tapahtunut, nimittäin aina, jos jossakin kaupungilla olen työkavereitani nähnyt ollessani pupun kanssa liikkeellä, olen esitellyt hänet heille. Siksipä muutama tietää tilanteen. Osa taas ei.

Mietin ajoittain, pitäisikö nostaa kissa pöydälle ja kertoa jotakin, mutta en ole osannut päättää. Eri asia on taas, mitä sanoa oppilaille. Ja sanoako ollenkaan?

(Talon täyttää herkullinen pullantuoksu. Voisilmäpullaa, mun lemppareita, kertoo nenäni.)

Toisaalta, asiathan ovat ongelmia, jos niistä tekee ongelmia. En usko, että elämää kannattaa niin kovasti suunnitella, vaan parasta on, kun nallepuhmaisesti katsoo, mitä päivät tuovat eteen.

-Puh, kysyi Nasu, mitä sinä ajattelet ensimmäiseksi, kun heräät aamulla?
-Minä ajattelen, mitä tänään mahtaa olla aamiaiseksi, vastasi Puh ja jatkoi
-Mitä sinä ajattelet?
-Minä ajattelen, mitähän jännittävää tänään tapahtuu, vastasi Nasu.
-Se on sama asia, sanoi Puh iloisena.

(Meillä olisi uunituoretta nisua tarjolla, jos kelpaa. Juomana kylmää maitoa. Tervetuloa.)