(Nuoren) opettajan varaventtiili

Soitin äidilleni, kun en liki viikkoon ehtinyt sitä tehdä. Että sillä naisella on nykyään kiire! Heti eläkkeelle jäämisen jälkeen molemmat vanhemmistani ovat alkaneet harrastaa kaikkea mahdollista niin, että päivän tunnit eivät tahdo riittää.

Äiti tahtoi itse kutoa meidän torppaamme räsymatot ja niitä hän nyt on paukutellut jossakin käsityökeskuksessa ja ensi viikolla matot ovat tulossa matkahuollon kautta.

Ja saman tien, puolihuolimattomasti kesken puhelua mamma sanoi, että sitten kun on kesä ja torpan lattialla uudet matot, siellä olisi niin kiva meidän mennä naimisiin... Lupasin, että se kyllä tapahtuu, heti kun jompikumpi meistä suostuu kosimaan.

Minusta se on meistä vanhemman velvollisuus, mutta vaikuttaa että joudun sitä kosintaa odottamaan yhtä kauan kuin erästä puhallusta niskaan ja sanaa 'hippa'. Kaksi ystävääni yllätti minut sillä keinolla. En ollut ollenkaan tajunnut, että tuttuni lukevat tätä blogia. Tänään töihin mennessä mietin, jaksanko alkaa ujostella. En jaksanut.

Mikäli puhallusjuttu ei auennut, lukekaa aiempia viestejä. Sieltä selviää..

Taas on päivällinen työtä tehty ja on aika mennä kotiin korjaamaan aineita.

Olen vieläkin jumittunut Suomen kirjallisuushistoriaan, jonka opettamisesta itsekin pidän. Tämä ammatti on niin kehnosti kehuttua, että itse pitää onnistumisen tunteet löytää ja tänään löytyi. Käytiin läpi realismin aaltoa 1880-luvulla ja kerroin Minna Canthin elämästä ja tuotannosta. Sitten luettiin novelli Kuoleva lapsi ja lopuksi referoin Työmiehen vaimon juonen ja luin pätkiä näytelmästä.

Oppilaat surivat kuolevan lapsen lamaantuneisuutta, elivät täysillä mukana työmiehen onnettoman vaimon kohtaloa, kauhistelivat miehen alkoholismia ja ahneutta. Kun kerroin teoksen vaikuttaneen silloiseen senaattiin ja lainsäädäntöön, oppilaat olivat innoissaan ja alkoivat miettiä tämän päivän epäkohtia sekä mahdollisuuksia, miten niistä saisi aikaan niin vaikuttavan kuvauksen, että se saisi aikaan jotakin. Vaihtoehtoja tuli monia.

Kuullostaa pieneltä, varmaankin. Itse olin innostunut siitä, että jo ammoin kuollut naisasianainen on elänyt niin väkevästi ja toiminut niin voimakkaasti, että se vaikuttaa vielä tämän päivän 15-vuotiaisiinkin. Että Hollywoodin laminaattitunteiden keskellä kasvaneet ipanat osaavat heittäytyä savupirtin arkeen ja myötäelää pienen lapsen elämän viimeisiä vaiheita.

Jotenkin minusta tuntuu siltä, että suvaitsevaisuus ja empatia on nuorison joukossa kasvanut, liekö syynä sitten monikulttuurinen ympäristö ja koululaitoksen kasvatuspolitiikka. Ei sellaista ymmärtämistä minun muitini mukaan 80-luvun teinimaailmassa ollut. Johtuneeko syy pirstoutuneesta postmodernista maailmasta vai mistä, mutta nykynuorille ajatus lukuisista erilaisuuksista on ihan normaali. Me taas teininä kiusattiin lähes hengiltä poika, joka oli erehtynyt laittamaan jalkaansa valkoisten sukkien sijaan keltaiset urheilusukat. Homohan se oli selvästi.

Lopuksi rakennettiin puolipanelit, liitettiin sähköjohdot ja laitettiin lamput paikalleen.

Viimeiseksi päällimmäiseksi ruuvattiin vielä puukuitulevy, joka sitten esiliisteröitiin ja tapetoitiin.

Yllätyksiä löytyi, liikaakin. Seinän alimmat hirret olivat läpimätiä ja aukkokohtiin oli tungettu mm. vanhoja räsymattoja, jotka puolestaan olivat keränneet kosteutta ja mädättäneet hirsiä lisää. Alimmat hirret piti siis vaihtaa.

Seuraavaksi seinä koolattiin ja hirren sisäpuolelle laitettiin lisäeriste ja sähköjohdot.

Eräs kaltaiseni remonttiharrastaja on kysynyt, miten remppa on tehty. En nyt viitsi siitä kovin paljon kirjoitella, koska sellaista varten löytyy toisia palstoja. Laitan pienen kuvasarjan, jossa näkyy eri vaiheita. Kysyä voi, jos joku kohta kiinnostaa.

Tässä siis tuo samainen ovinurkka ennen töiden alkua. Tämän jälkeen purettiin pinkopahvit, lattia ja katto.

Kovin moni on laittanut viestiä tulemaan tuon edellisen bloggauksen jälkeen. Kiitos.

En nyt kuitenkaan kovasti masentunut hämärän rajamailla elävän kotitarvepsykologin kommentoinnista. Jaksan elää tämän kanssa!

Sain tämän sivuston sähköpostilaatikkoon viestin, jossa kerrottiin, että olen jollakin tapaa outo ja epäilyttävä, kun annan elämästäni niin iloisen kuvan. Kirjoittajan mukaan olen kuitenkin pohjimmiltani yksinäinen ja surullinen, mutta yritän peittää sen teeskentelemällä onnellista.

En tiennytkään, että torppakuvista voi tehdä noinkin syväluotaavan luonneanalyysin. Ehkä en tajua, kuinka kurjaa elämäni pohjimmiltaan on. Lupaan yrittää masentua lähitulevaisuudessa.

Edelliskerralla pupu teki verhot myös vieraskamariin. Oma Tshehov-huone, jossa saa kaivata kaikkia kadottamiansa moskovia.

Ne aiemmin mainitsemani verhotkin saatiin paikalleen ja pupu ompeli joka ikkunaan vielä salusiinitkin. Ikkunasta näkyy rinteessä oleva aitta ja sen alapuolella oleva sauna.