Tänään, kun vieläkin makaan kipeänä kotona, tulin taas kaivanneeksi erästä videokasettia, jonka olen kadottanut jo kuusi vuotta sitten. Nauhalla oli Marlene Dietrichin jäähyväiskonsertti, joka tuli televisiosta yli kaksikymmentä vuotta sitten. Tiedättehän, Marlene pukeutuneena vartalonmyötäiseen paljettimekkoon, kissankokoiseen hiuslaitteeseen ja jumalattoman suureen valkeaan turkkiin, kasvot pingotettuna niin kireiksi, että suu vaivoin liikkuu. Where have all the flowers gone?
Isäni oli aikoinaan nauhoittanut konsertin ja se päätyi minulle asuessani kotona. Tuon jopa hieman säälittävän näköisen naisen katsominen tuntui hurjalta kokemukselta kymmenvuotiaan pojan silmin. Epävireisesti Lili Marlenea laulava pitkä, kolkko nainen oli ikänsä puolesta vanhempi kuin isoäitini.
Kuitenkin esityksessä oli jotakin mykistävää ja hiljentävää. Oliko se naisen varmuus tai konsertin kaikenkattava laskelmointi ja joka liikkeestä huokuva harjoittelu? En tiedä. En vieläkään isommin arvosta Marlenen lauluääntä, mutta jokin hänessä sai minut säästämään nauhan. Kerran sitten lainasin sitä ystävälleni ja kun hänestä nopeiden ja minulle yllätyksenä tulleiden tapahtumien johdosta tulikin senhetkisen poikaystäväni uusi mies, nauhakin katosi, ja hän kiisti sitä koskaan lainanneensakaan.
Juttu harmittaa yhä. Ei poikaystävien tähden, koska niistä ajoista on kulunut jo yli kuusi vuotta. Ei siksi, että olisin hurmaantunut Marlenen laulutulkinnasta niin, että tahtoisin sitä päivittäin kuunnella. Ehkä siksi, että haluaisin vielä kertaalleen tarkistaa, mikä ihme homoikonissa vaikutti esipuberteettiseen poikaan. En vain ole löytänyt taltiointia mistään nettimyymälöistä.
