Taivaallista

Kun eilen telkkarista ei tullut oikein mitään, päätin kirjastossa käydessäni lainata jonkun elokuvan illaksi. Plarasin dvd-hyllyä ja ainoa, mikä oli vähänkään mielenkiintoinen oli Kymmenen käskyä, Cecil deMillen vyörytys vuodelta 1958. Päätin ottaa sen. Kotona pupu vähän yllättyi, kun ilmoitin raamatullisesta illasta.

Megaharras uskonnollinen leffa saa vinkeitä piirteitä, kun sitä katsoo kotona jäätelökipon ja sipulimaustettujen sipsien kera. Mutta erikoinen oli elokuvankin jokainen hetki - 3 tuntia 48 minuuttia..!

Minkä takia uskonnollisuuteen yhdistetään tumma rintaääni, hidas puhenopeus ja liikkeet, jotka ovat verkkaisia kuin juoksu veden alla. Mikäli yksistään Charlton Heston olisi puhunut ja liikkunut normaali-ihmisen rivakkuudella, olisi elokuva lyhentynyt kahteen tuntiin.

Ja sitä asetelmallisuuden ja patetian määrää. Jokainen kohtaus oli ohjattu kuin kansallisteatterin suurelle näyttämölle Ida Ahlbergin aikaan, milloin 'halaus' oli vielä 'syleily'. Lupaisin pupulle, että joku kerta kesken seksin lausun hänelle elokuvan sanoin 'Oi pupu, pupu. Rakkaani. Ota minut jälleen käsivarsillesi ja syleile minua niin, että unohdan ajatusteni synkät syöverit'. Pupu lupasi lyödä silloin.

Mutta kuitenkin, elokuva oli hauska, vaikka ei varmasti siihen alunpitäen pyrkinyt. Onhan se hauska esimerkki cimemascope-kokoisesta ja technicolor-värisestä spektaakkelista, jonka tarkoituksena oli houkutella ihmiset television ääreltä takaisin elokuvasaleihin.

Suosittelen kuriositettina!