(Nuoren) opettajan varaventtiili

Oltiin pupun kanssa neljä päivää mökillä. Pupu kuopsutti kasvimaata ja kitki perennapenkkejä, minä asensin saunaeteiseen yhden lampun ja pistorasian lisää. Yhdessä kuullotettiin toisen kamarin seinät valkolakalla. Eilen kävi kaivinkone mylläämässä pihaa. Nyt meillä on omenatarhan paikka ja aitan takana koristelammen pohja odottamassa. Sille alueelle pupu alkaa koota hitaasti ja huolella japanilaista puutarhaa.

Alun perin kauhistuin ajatusta orienttipihasta suomalaisen torpan ympäristössä. Mutta pupu oli katsonut sopivan paikan, johon kaivinkone kokosi pienen mäenkin. Nyt puutarha tulee sellaiseen paikkaan, jonne ei näe oikein mistään, vaan vasta harhaillessaan pihassa voi yhtäkkiä huomata joutuneensa lummelampien ja kirsikkapuiden katveeseen. Myöskään punamullattava torppa ei näy siihen puutarhaan, joten molemminpuolinen harmonia on taattu. Laitan nähtäväksenne kuvan alueesta nyt. Kymmenen vuoden kuluttua tulee päivitetty versio. Kyllä te sitten olette yllättyneitä!

Muuten olemme viettäneet aikaa hiukan liian paljon kahdestaan. Molemmat ärähtelemme toisillemme ihan pikkuasioista, mutta huomaamme tilanteen itse ja pyydämme anteeksi. Tilannetta ei parantane se, että tänään lähdemme autoilemaan vanhempieni luokse kohti Koillismaata. Yksi yö vietetään Jyväskylässä.

Kaveri sanoi ystävänsä lukevan blogiani innokkaana. Jännää, en ole koskaan isommin piitannut hänestä eikä hän minusta, mutta ilmeisesti virtuaali-Aboa on siedettävämpi hahmo. Kuinkahan moni muu tuttu lukee tekstejäni?

Kaikki blogilukuiset ystäväni; ensi kerran kun tapaamme, sanokaa entistä ohjaajatuttuani mukaillen salainen tunnussana 'Hepskukkuu ja munat peppuun'. Siitä tiedän.

Lisään yhden asian aiemmin kirjoittamalleni listalle. Saan olla onnellinen siitä, että minulla on niin hyviä ystäviä kuin minulla on. Kiitos.

Brysselissä ollessamme kävimme pyhän Gudulin kirkossa.

Pyhä Gudul on päässyt pyhimykseksi aika heppoisin perustein. Legendan mukaan hän oli hellä ja lähimmäisrakas nuori nainen, joka piti huolta köyhistä ja sairaista. Kun hän oli kerran matkalla pimeän metsän läpi, paholainen sammutti hänen lyhtynsä estääkseen naisen pääsyn autettavien luo. Enkelit olivat kuitenkin Gudulin puolella ja sytyttivät lyhdyn uudelleen. Että pyhimykseksi pääsee, kun kynttilä sammuu ja syttyy…

Mutta kirkko itsessään oli upea, ja varsinkin sen lasimaalaukset hienot. Kirkon sivukappeli oli rajattu erilliseksi tilaksi ja euron pääsymaksusta sai katsella sen maalauksia ja arvoesineitä.

Ei olisi kannattanut.

Ensimmäisten vitriinien kirkkotekstiilit ovat mielestäni yhtä kuivakan tylsiä kaikkialla, joten niitä en kauaa jaksanut tarkastella. Siirryin seuraavien esineiden pariin. Lasivitriineissä oli kultaisia säilytysrasioita, joissa pidettiin pyhiinjäännöksiä. Ensimmäisiä oli mielenkiintoista katsoa. Siru pyhän Joosefin kädestä, muutama kuitu neitsyt Marian vaatteesta, palanen Jeesuksen ristiä. Mutta mitä pidemmälle reliikkejä tarkastelin, sitä kammottavammiksi ne muuttuivat. Pyhän Anastasioksen alaleuka. Pyhän Sebastianin jalkapöytä. Pyhän Gudulin pääkallo. Koko kirkko oli täynnä kuolleiden ihmisten kappaleita; käsiä, jalkoja, hampaita, jotka olisi pitänyt päästä maatumaan jo aikaa sitten.

Vaikka en enää kirkkoon kuulukaan, ajattelin lämpimästi luterilaisuutta. En oikein ymmärtänyt katolisen kirkon intoa palvoa kuolleita raajoja. Miten reliikkien keräily ja niiden käyttö liittyy kristinuskoon? Miten se eroaa pakanauskonnollisuudesta? Kun lähdimme kirkosta, minulla oli paha olo. Liki oksetti.

Loma on takana ja on aika tulla kotiin. Ja viettää vielä kuusi viikkoa lomaa. Lällällää!

Amsterdamin lentokentällä kiinnitimme pupun kanssa huomiota kahteen mieheen, jotka vaikuttivat olevan pari. Kun pääsimme lentokoneeseen, huomasimme, että minun paikkani oli näiden miesten vieressä, pupun taas käytävän toisella puolen. Miehet olivat venäläisiä ja vaikuttivat hauskoilta. Kunnes erehdyin puhumaan toisen kanssa.

Miehistä nuorempi poistui vessaan ja minä kysäisin toiselta, oliko hänkin opettaja, koska hänellä oli mukanaan kansainvälisen opetuskonferenssin kassi. Hän kertoi olevansa koulutukseen erikoistunut lehtimies. Vaihdoimme muutaman sanan; kerroin meidän olevan opettajia ja siksi kiinnittäneen huomiota kassiin.

Sitten nuorempi mies saapui paikalle. Nousin päästääkseni hänet paikalleen ikkunan ääreen. Venättä en osaa, mutta ymmärsin, että hän oli käsittämättömän mustasukkainen. Hän ärisi ja tiuski, mulkoili minua murhaavasti ja - todennäköisesti - kommentoi olemustani miehelleen, joka yritti parhaansa mukaan lepytellä tätä loukattua leskikeisarinnaa.

Monipolvinen haukkumis- ja hyvittelyrituaali kesti loppulennon. Minä en uskaltanut sanoa enää sanaakaan vierustoverilleni, vaan luin miehekkäästi Jane Austenin Viisastelevaa sydäntä. Vielä lentokentän laukkuhihnalla nuorempi mies tuijotti minua murhaavasti.

Jessus! Täytyy sanoa, että luoja jakaa lahjojaan sittenkin tasapuolisesti. Toinen on ulkomuodoltaan kuin kreikkalainen jumala ja luonteeltaan koleerinen hysteerikko. Minä taas olen pullea jurrikka, mutta ainakin omasta mielestäni pupulleni mukava!

Groningen oli kaunis. Minulle oli tärkeää näyttää pupulle, millaisessa paikassa olin työskennellyt. Hotellikin on todella hieno ja näköala huoneen ikkunasta huikea, kuten kuvasta näkyy.

Tapasimme kaksi työkaveriani, hollantilaisen ja suomalaisen, ja söimme yhdessä Javaanse eetkafeessa, jota suosittelen lämpimästi. Tuntuu uskomattomalta, että maailmassa on ihmisiä, joiden kanssa tuntee olevansa samalla aaltopituudella, jatkavansa kahdeksan vuotta sitten kesken jäänytttä tarinaa - tai pupun tapauksessa olla kuin olisi aina toisen tuntenut, vaikka tapasi vasta kymmenen minuuttia sitten.

Hollantilainen ystäväni kääntää suomalaisia romaaneja. Pari vuotta sitten ehdotin hänelle käännettäväksi Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaania. Hän piti ajatuksesta, mutta kustantaja ei ollut kiinnostunut. Ajatelkaa; tämän hetken käännetyin suomalainen romaani, josta lehtitietojen mukaan aletaan tehdä elokuvaakin. Eikä kiinnosta! Pyhäinhäväistystä, sanon minä...

Kenelläkään ehdotuksia romaaneista, jotka uppoaisivat alankomaalaisiin?

Tykkään matkustaa junassa.

Paitsi Brysselistä Groningeniin.

Matkalla piti olla kaksi vaihtoa, yksi Rotterdamissa ja yksi Amersfoortissa. Rotterdamissa aikaa oli parikymmentä minuuttia, ja ongelmia ei tullut. Amersfoortissa vaihto kesti kolme minuuttia ja ongelmia tuli.

Junat olivat vierekkäisillä laitureilla, joten kaikki oli sinänsä helppoa. Tarkistimme vain junan määränpään ja hyppäsimme kyytiin. Ketään henkilökuntaa ei näkynyt, mutta kaikki vaikutti olevan niin selvää. Seuraavaksi juna pysähty Zwollessa ja ennen asemaa konduktööri rupatteli hiljaa pitkän tovin hollantia mikrofoniin. Ajattelimme, että kyse on jatkoyhteyksistä, koska englanniksi mitään ei kerrottu.

Konduktööri tuli tarkistamaan lippuja vasta kun juna oli matkannut Zwollesta kymmenisen minuuttia. Ja silloin saimme tietää, mikä kuulutus oli. Juna oli jaettu kahtia, etupää jatkoi määränpäähämme Groningeniin ja me olimme hyvän matkaa etenemässä Leowaardeniin päin. Töykeän oloinen konduktööri vain ilmoitti, että olemme väärässä junassa ja että seuraavalla asemalla pitää jäädä pois.

Meillä oli tuuria. Seuraava asema oli Mappel, josta vielä saattoi päästä Groningeniin. Istuimme siis odottelemaan ja onneksi pääsimme perille. Harmitti vain, että perilläoloaikamme oli kovin lyhyt.

Brysselissa oli käsittämättömän lämmintä. Koko kaupunki huokui kiviseiniin varastoitunutta kuumuutta eikä mistään päin tuullut.

En ole koskaan ennen käynyt Brysselissä, pupu puolestaan on aikoinaan siellä asunutkin. Ero Brysselin ja Amsterdamin välillä on suuri. Itse pidän enemmän Damista, koska kaikenlaiset kanavat ja virtaava vesi tekevät minuun aina suuren vaikutuksen. Mutta kyllä Brysselin Grote Mark oli upea. Miksi meillä ei ole niin nättiä?

Brysselissä emme olleet hotellissa vaan yövyimme ystävämme luona. Käsittämätöntä, miten kaunis asunto olikaan! Kahdeksankymmentä neliötä, parkettilattia, upea kylppäri, hieno näkymä puistikkoon - ja vuokra aivan järkevä. Kuinka me suomalaiset onnistumme asumaan käsittämättömän pienissä kopeissa isoon hintaan? Itsekin elelin seitsemän vuotta 27 neliön yksiössä.

Mutta tärkeintä oli saada nähdä ystävä pitkän ajan jälkeen. Jatkaa rupattelua siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Kivaa

Amsterdam on meille jo ennestaan tuttu kaupunki ja toisella kerralla se vaikuttaa vielakin hauskemmalta ja kauniimmalta. Kiersimme tanaan yhdessa kasvitieteellista puutarhaa, jossa pupu laukkasi erikoisten kasvien perassa (mina tunnistan vain jaottelun kivi-, kasvi- ja elainkuntaan), muu aika on mennyt kaupunkia kiertaessa.

Yksi asia, joka hairitsee ovat amerikkalaiset turistit. Joka paikka on taynna jenkkeja, jotka puhuvat aanekkaasti, ihmettelevat miksi kadunkulman pikkukahvilassa ei voi maksaa dollareilla ('Really sweetie, I thought you can use dollars everywhere in the world') ja oliko Amsterdam Belgian vaiko Luxemburgin paakaupunki. Ja oli miten oli, 'there's lots of bigger one in the States'. Alan kannattaa selektiivista aborttia, kohteena aikuisena mahdollisesti tyhmat jenkit...

Toinen, mika arsyttaa on hollantilaisten pituus. Huomasin sen jo aikoinani asuessani hetken Koillis-Hollannissa, mitta lienenko vanhemmuuttani lyhentynyt, kun olo on kuin tanakalla pygmilla.

Huomenna jatkamme Brysseliin. Junalippujen osto olikin ihan oma urakkansa. Yritime ensin kansainvalisten matkojen lippuluukkua, mutta luulemamme luukku olikin koju, josta jaettiin jonotusnumeroita ko. luukulle. numeromme oli reilusti yli 800 ja menossa oli 512. Kassatati kertoi, etta keskimaarainen jonotusaika on tunti ja kaksikymmenta minuuttia. Emme jonottaneet.

Paatimme ostaa lipun normaalikassalta, koska ajattelimme, etteivat Benelux-maat niin ulkomaita toisilleen ole. Saimmekin liput, mutta koska aioimme maksaa kortilla, emme niita voineet lunastaa. Korttiostokset ylakerrassa kansainvalisella osastolla... Onneksi aina voi kokeilla automaattia.

Teimme niin. Syotimme kaikki tiedot koneelle ja se oli yllattavan helppoa. Mutta. Kortiksi kavi ainoastaan Maestro tai paikallinen alykortti, ei esimerkiksi visa. Seuraavaksi etsimme pankkiautomaatin, joita taalla on yllattavan vahan, nostimme rahaa ja menimme takaisin normaalikassalle. Saimme lipun, mutta jouduimme maksamaan seitseman euroa lisamaksua siita, etta maksamme kateisella. Jos olisimme maksaneet Maestrolla tai alykortilla tai jos olisimme menneet ylakerran kansainvaliselle osastolle, ei maksua olisi mennyt...

Kasittamaton kansa! Mutta silti taalla on kivaa. Etta myykaa siella Turussa koira, torppa seka asunto ja lahettakaa rahat tanne. Me ei tulla takaisin!

Terveisia Amsterdamista.

Jo automatkalla Helsinkiin tunnelma rentoutui. Paasin kosketuksiin sisaisen katrihelenani kanssa ja esitin pupulle turkkilaisvaikutteisen tanssin keskella keha kolmosen iltapaivaruuhkaa. Naapuriautojen kuskit olivat kiinnostuneita tapahtumasta.

Nyt olemme saapuneet homohotelliin, joka on pieni ja etaalta katsottuna silmia siristellen pittoreski. Kuvassa toka kerroksen kaksi ikkunaa ovat meidan.

Lehden mukana tuli pieni kortti, jolla Z-lehden tilaaja saa kivoja etuja. Kuten alepullon skumppaa dtm:stä. Tai alennusta keittiöliikkeestä Helsingistä. Tai...

Olemmeko me muualla asuvat ihan väärässä paikassa?