Pyhä jalka

Brysselissä ollessamme kävimme pyhän Gudulin kirkossa.

Pyhä Gudul on päässyt pyhimykseksi aika heppoisin perustein. Legendan mukaan hän oli hellä ja lähimmäisrakas nuori nainen, joka piti huolta köyhistä ja sairaista. Kun hän oli kerran matkalla pimeän metsän läpi, paholainen sammutti hänen lyhtynsä estääkseen naisen pääsyn autettavien luo. Enkelit olivat kuitenkin Gudulin puolella ja sytyttivät lyhdyn uudelleen. Että pyhimykseksi pääsee, kun kynttilä sammuu ja syttyy…

Mutta kirkko itsessään oli upea, ja varsinkin sen lasimaalaukset hienot. Kirkon sivukappeli oli rajattu erilliseksi tilaksi ja euron pääsymaksusta sai katsella sen maalauksia ja arvoesineitä.

Ei olisi kannattanut.

Ensimmäisten vitriinien kirkkotekstiilit ovat mielestäni yhtä kuivakan tylsiä kaikkialla, joten niitä en kauaa jaksanut tarkastella. Siirryin seuraavien esineiden pariin. Lasivitriineissä oli kultaisia säilytysrasioita, joissa pidettiin pyhiinjäännöksiä. Ensimmäisiä oli mielenkiintoista katsoa. Siru pyhän Joosefin kädestä, muutama kuitu neitsyt Marian vaatteesta, palanen Jeesuksen ristiä. Mutta mitä pidemmälle reliikkejä tarkastelin, sitä kammottavammiksi ne muuttuivat. Pyhän Anastasioksen alaleuka. Pyhän Sebastianin jalkapöytä. Pyhän Gudulin pääkallo. Koko kirkko oli täynnä kuolleiden ihmisten kappaleita; käsiä, jalkoja, hampaita, jotka olisi pitänyt päästä maatumaan jo aikaa sitten.

Vaikka en enää kirkkoon kuulukaan, ajattelin lämpimästi luterilaisuutta. En oikein ymmärtänyt katolisen kirkon intoa palvoa kuolleita raajoja. Miten reliikkien keräily ja niiden käyttö liittyy kristinuskoon? Miten se eroaa pakanauskonnollisuudesta? Kun lähdimme kirkosta, minulla oli paha olo. Liki oksetti.