(Nuoren) opettajan varaventtiili

Viikonloppu takana.

Oli kivaa. Kuten uhkasin, lainasin kirjastosta pupulle romaanien Järki ja tunteet sekä Ylpeys ja ennakkoluulo yhteisnidoksen ja itselleni Jane Austen -elämäkerran, mikä oli aivan toivottoman huono. Alkosta hain kaksi pulloa ylettömän tanniinista punaviiniä - ja kivaa oli.

Perjantai-iltana ei oikein jaksettu tehdä mitään. Löhöttiin vain keinutuolissa/sohvalla/vuoteella ja luettiin kirjoja ja maisteltiin punkkua. Lauantainakaan ei ensi alkuun tehty mitään, syötiin vain aamiaista ja palattiin vuoteeseen löhöämään. Aurinko paistoi ikkunasta suoraan kasvoille, kärpäset surisivat uneliaasti ja minä makoilin pupun kainalossa. Voiko ihanampaa oikeastaan ollakaan? Huomaan, että liian usein olen unohtanut pelkän olemisen, ja vapaa-aika kuluu moninaisten juttujen tekemiseen ja loman suorittamiseen.

Iltapäivällä pupu hyppäsi autoon ja suuntasi eräälle kasvitarhalle, mikä myy lähinnä vain harvinaisuuksia. Hän pyysi minua mukaan, mutta tajusin kohteliaasti kieltäytyä. (Minulla olisi siellä vain tylsää ja pupu joutuisi kiirehtimään, etten kuolisi ikävästä. Lisäksi kaikki on minun mielestäni liian kallista. Aina.) Hänen ollessa reissussa minä kiertelin pihaa, soittelin vanhemmilleni ja sisaruksilleni, söin vadelmia ja herneitä sekä selasin elämäkerran loppuun.

Tänään pupu istutti ostamansa nätit kasvit. Minä kaivoin maakaapelia talolta kärryvajalle, jotta saisin asennettua sinne muutaman ulkovalon. Työ olikin yllättävän raskasta, koska maaperä oli kivistä, mutta lopulta sain johdon sinne, minne pitikin. Ensi kerraksi pitää muistaa ostaa ulkovalaisin.

Huomasin kärryvajan seinässä vuosiluvun, josta ei saa kunnolla selvää. Ensimmäiset luvut ovat 18 ja seuraava ehkä 4, mutta viimeisestä ei saa mitään selvää. Kivaa, kun edes jonkun rakennuksen saa päivitettyä. Luulin, että vaja olisi ollut nuorempi, koska sen aittaosan viljalaareissa oli vuosiluku 1911. Mutta voihan olla, että vaja on rakennettu aiemmin ja siirretty nykyiselle paikalleen.

Pupun kasvimaa on hyvässä vedossa. Joku kasvi - keltainen, en tiedä, mikä - on röyhähtänyt niin pitkäksi, että pupu peittyy sen taakse kokonaan. Se myös kerää perhosia niin, että voiin istua tuntikausia katselemassa niiden liitelyä puskan ympärillä. Tänään aloitettiin myös elonkorjuu ja kerättiin sipulit, valkosipulit sekä parsa- ja kyssäkaalit. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä kyssäkaaleista pitää tehdä. Nehän näyttävätkin niin rumilta. Pitääkö minun tehdä epäesteettistä ruokaa?

Ensimmäinen työviikko takana. Jumalaton kiire oli tänäänkin. Ja kuuma ja vitutus ja kaikkea. Töiden jälkeen soitin tänä kesänä synnyttäneelle ystävälle ja pyysin kaffelle.

Miten sen lapsi voi olla niin nätti ja hiljainen? Katselee vain maailmaa suurin silmin, kommunikoi hiljakseen kahdenkesken Piltti-julisteen kanssa ja lopun aikaa on vain. Suloinen olento, ja nii-in pieni!

Koska viikonloppuna ei tehdä töitä vuokrakämpässä, vaan mennään torpalle, lupasin pupulle, että lainaan kirjastosta monta janeaustenia ja ostan Alkosta paljon punaviiniä.

Jess, romanttissävytteinen kalsarikänni!

Kohta ensimmäinen työviikko takana ja olo on kuin selkäänsä saaneella!

Koulun aloittaminen on aina yhtä kaaosta ja koska lapsia yritetään varjella kaaokselta (varsinkin seiskoja, joille uuteen kouluun vaihtaminen on jo itsessään kaoottista), tulee opettajien alkuviikoista yleensä täysin infernaalisia. Ja kun vielä puolet koulusta meni keväällä remonttiin, ja piti siksi tyhjentää, ja koska remontti ei - yllätys yllätys - olekaan ihan vielä valmis ja koska kunta yhtäkkiä päättikin säästää eikä ostanutkaan poisheitettyjen kaappien tilalle uusia ja koska siihen varastotilaan, minne kaikki tavara vietiin remonttia piiloon, ei tule sähköä ja siksi ei myöskään valoa, on olo aika lailla stressaantunut. Kun ensin käsikopelolla yrittää etsiä opetukseen soveltuvaa materiaalia pimeästä huoneesta ja roudaa sen johonkin tilaan, mihin noin 27 oppilasta mahtuu, pitää sitten tunnin ja lopuksi miettii, mihin ihmeeseen löytämänsä materiaalin kaappien puutteessa käsistään laskisi, alkaa hiljalleen kokea olevansa jo ihan loman tarpeessa...

Ruikun ruikun.

Krapulainen ystävättäremme on liki paniikissa. Meidän naimisiinmenoilmoituksemme sai hänet niin romanttisen hypen valtaan, että hän luovutti poikaystävälleen avaimen omaan asuntoonsa. Tästä rohkaistuneena hän varasi taloyhtiöstään vielä parkkiruudun poikaystävän autoa varten, jottei aina sakkopaikalle tarvitsisi parkkeerata. Nyt hän on vakaasti päättänyt istahtaa odottamaan taivaan putoamista niskaansa, koska maailmanjärjestyksen mukaan Krapulaisella ystävättärellämme ei vain kuulu olla poikaystävää. Siksi hybrisen ihmisen kuuluu tuhoutua.

Eräs tuttuni kävi miehensä kanssa katsomassa tulevaa vuokra-asuntoa. Hän innostui paikasta kovin, mutta poikaystävä toppuutteli vuokrahinnan takia. Toivomme kovasti, että hän muuttaisi taloon. Sitten pienen taloyhtiömme viidestätoista asukkaasta olisikin kaksi lesboa ja kolme homoa. Täytyy yrittää yhtiökokouksessa vaihtaa nimi Ghettolaksi...

Eka työpäivä takana. Tänään oli vain suunnittelupäivä ja oppilaat tulevat huomenna.

Toisaalta oli kiva aloittaa taas; nähdä työkavereita ja tuntea kuuluvansa hauskaan joukkoon. Toisaalta väsyttää ajatus siitä, että pitää jälleen kerran saada eteensä uudet luokat, jolle opettaa taas se sama, opetussuunnitelmassa määritelty asia. Mutta mikäpä työ olisi ihmeellistä ja erikoista joka ikinen päivä?

Opetustuntimääräni oli tippui aika kovasti, 25:stä 19:ään. Vaikka määrä tuntuu aika pieneltä, laskee jokainen kadotettu tunti palkkaa reilulla sadalla eurolla. Oppilaita olisi kouluun tulossa, mutta opetuslautakunta haluaa tekohengittää toista, kituvaa koulua ja vähentää meidän koulumme sisäänottomäärää joka vuosi (neljässä vuodessa oppilaita on kadonnut viisi luokallista, mikä tekee aika monta opetustuntia). Mutta kaipa tässä pärjätään. Miksi ei pärjättäisi, kun on kaksi raavasta miestä tuomassa palkkarahaa lapsettomaan talouteen.

Hiukan hauskuutta elämään tuo se, että uutena opettajana työpaikallani aloitti vanha tuttuni, johon tutustuin armeijassa ja jolle kehuin opiskelukaupunkiani niin kovasti, että hän muutti sinne intin jälkeen. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata, millainen opettaja hän tulee olemaan. Ja millaisia rooleja meistä molemmat työssämme otamme. Minähän tunnen hänen armeijaroolinsa, opiskelijaidentiteettinsä, bailaan ystäväni kanssa homobaarissa vaikka olen hetero -roolinsa ja aviomiesminänsä. Millainen on opettajarooli? Millaisen roolin huomaan itse ottavani?

Kirvesmies ei tänään saapunutkaan. Soitti vain ja kertoi rapujuhlissa syöneensä jotakin sopimatonta. Aivan, aivan. Rapujuhlien jälkeinen huonovointisuushan johtuu yleensä ruoasta... Työmies on meillä tuntipalkalla, joten sinänsä juttu ei ole vakava, mutta urakka seisoo, ja joka kuukausi pankki tahtoo 400 euroa ja taloyhtiö satasen, olipa asunto tyhjä tai ei. Siksipä meninkin tänään töiden jälkeen hiomaan seiniä ja asentamaan korokepaloja kojerasioihin aina iltakymmeneen asti, vaikka väsyttikin kovasti. Pupu kehui minua reippaaksi, mutta sitä se ei ole. Joskus on vain pakko.

Meillä on jo kaasokin!

Ihan suoraan asiaan. Kuulkaas daamit ja herrat. Tänään kun oltiin pupun kanssa häissä, niin kävi yhtäkkiä niin, että minä kosin. Ja pupu suostui.

Että tällaisissa merkeissä meillä lähdetään uuteen työvuoteen!

Kiitos.

Hyvää yötä.

Tänään tuli tehtyä liian paljon töitä. Menin remonttityömaalle puoli yhdeksitoista ja pääsin pois 11 tuntia ja 20 minuuttia myöhemmin. Kerran istuin viisi minuuttia portailla huokaisemassa, muita pausseja tai taukoja ei sitten oikein ollut. Kirvesmies lähti kahdeksan aikaan.

Eihän minua kukaan siellä väkisin pidä, mutta kun pitää valmistella juttuja maanantaita varten; koota keittiönkaappien runkoja, maalata panelia, käydä ostamassa pistorasioita ja lautatavaraa. Ja kun olin ajatellut pitää taukoa tänään, käydä kahvilassa, ostaa vaatteita ystävien häitä varten, pistäytyä kirjastossa. Huomisen aamukin menee sahoilla ja keittiöfirmoissa juoksemiseen, joten hyvä jos parikymmentä minuuttia saa napatuksi hääkuntoon laittautumiseen...

Mutta mitäs valitan? Itsellehän tätä työtä tehdään. Paitsi häihinvalmistautumisajan lyhyys harmittaa. Kun toiset ovat paneutuneet hienon tilaisuuden järjestämiseen ja toinen juoksee puuskuttaen sisään eikä oikein osaa keskittyä eikä tajua muuta kuin että jossakin joku tahtoo jotakin.

Ja maanataina alkaa varsinainen työ. Toisaalta odotan koulutyötä jo kovasti, mutta toisaalta tympii. Tahtoisin tehdä jotakin ihan muuta. Kun vain tietäisi, mitä. Se taas taitaa olla aika yleinen ongelma...

Haluaisin ehkä johonkin palveluammattiin, koska tahtoisin olla ihmisten kanssa tekemisissä ja koska olin opiskeluaikana kesätyössä valokuvaamossa monen monta vuotta. Tai tahtoisin opiskella itseni sähkömieheksi tai muurariksi. Tai tahtoisin kirjoittaa kirjan.

Ja sillähän ei elä, tiedän. Oikeastaan tahtoisin kirjoittaa kirjan sivuduunina, otona. Löytyisipä vain vielä aikaa ja aihe. Kunhan olisi ihan jotakin muuta kuin tätä jatkuvaa kiirettä ja muistamista ja ajateltavaa ja laskettavaa ja Täytyy vielä yrittää ehtiä laittaa:ta!

Kukaan ei ole livenä heläyttänyt 11. heinäkuuta ehdottamaani tunnuslausetta. Lukeeko blogiani kukaan tuttu? Where have all the flowers gone?

Tänään ajettiin pupun kanssa Helsinkiin ja käytiin ostamassa remontoitavaan asuntoon kaapit keittiöön. Pieni tauko kunnostustöistä tuli kyllä tarpeeseen; kun paiskii töistä kirvesmiehen apuna koko päivän, huomaa, että alkaa olla fyysisesti aika loppu. Kas, kun kovahintaista kirvesmiestä ei kannata laittaa nostelemaan kipsilevyjä, keikkumaan ylösalas tikapuita, ojentamaan vasaraa tai hiomaan hellaa, vaan kaikki sellainen on syytä tehdä itse. Ja kun palkollinen on lähtenyt kotiin, pitää maalata/siivota/tasoittaa/hakea puutavaraa/muu, mikä, jotta seuraavana päivänä päästään taas suoraan asiaan.

Nyt huomaa sen, että hermot alkavat olla pinnassa ja tiuskimiskynnys aika matala. Aamuisin panee myös merkille, että lihakset eivät ole ehtineet palautua edellispäivän työstä. Siksi tämänpäiväinen kaapinhakumatka tuli juuri sopivaan väliin. Sai hetken huoahtaa, matkustaa ja olla vain. Eräs ystäväparkani, jonka kanssa olen ollut hankkeissa laskea painoa vuodesta 1997 (minä paisunut niistä ajoista arviolta +10 kg, hän +12), yrittää soittaa joka toinen päivä ja pyytää hölkälle. Harmittaa kieltäytyä joka kerta, mutta hän ei selvästikään tajua, kuinka väsynyt olen.

Mutta mitäs minä kuitenkaan valitan; itsellehän tässä tulevaisuutta rakennetaan. Kämppä valmistuu kohisten!

Eilen tapasin emeritusprofessoriystäväni, joka oli lennähtänyt tänne Hollannista seminaarialustajaksi. Minua tympi jo etukäteen; väsytti ja ärsytti jo valmiiksi koko tapaaminen, ja pupu keksi jonkin sääskenkokoisen tekosyyn, jottei hänen tarvitsisi tulla mukaan. Loppujen lopuksi meillä oli tosi kivaa. Kun biologimieheni ei ollut paikalla, juttelimme me kaksi kielitieteilijää kielitieteestä, vertailimme tuntemiemme kielten äännerakenteita, keskustelimme Aleksis Kivestä ja mietimme, kuinka paljon Hedwig Charlotte Raa ymmärsi tekstistä esittäessään Leeaa samannimisessä näytelmässä. Palatessani kotiin tunsin itseni todella virkeäksi!

Huomenna pupu aloittaa työt ja minä autan kirvesmiestä helmipaneloimaan keittiön kattoa. Josssakin välissä pitäisi käydä työpaikalla hakemassa lukujärjestys ja kenties piipahtaa kaupungilla ostamassa uusi liivi juhlapukuun. Lauantaina olisi häät. Ei omat. Sääli.

Täällä minä alttarilla kuivetun, kun kukaan ei kosi. Toimintaa, pupu!

Eilen vedin sähköjohtoja korjattavaan kämppään aina iltakahdeksaan asti ja kiukuttelin pupulle. Siksi hän ei tänään päästänyt minua ollenkaan sisälle työmaalle, vaan käski pysytellä ulkona.

Kostoksi etsin teräsharjan ja aloin jynssätä sisarelta lahjaksi saadusta valurautahellasta ruostetta pois. keskipäivällä tulivat edellisessä viestissä mainitut teinivieraat, viideltä poikkesi vanha tuttuni tervehtimään.

Vasta kahdeksalta pupu päästi minut sisälle korjattavaan asuntoon katsomaan, mitä hän oli saanut aikaiseksi kirvesmiehen kanssa. Keittiön seinät ovat huomenna valmiit ja varmaankin kattoa aloitetaan. Kyllä tämä tästä, vaikka olisin minä ehkä halunnut eri tavalla loppulomani viettää...