(Nuoren) opettajan varaventtiili

Työ alkaa tuntua tylsältä.

Olen ollut opettaja vuodesta 1998, koulua olen vaihtanut pariin kertaan. Alkaa puuduttaa.

En tiedä, onko se vastareaktio sille, että kesäloma alkaa häipyä muistoista ja syksyn pimeys hiipiä viikonloppuihin. Johtuuko se siitä, että koska pupulla on ihan järkyttävän paljon opetustunteja, emme oikein tee mitään muuta kuin vietämme viikonloput torpalla ja viikot olohuoneessa telkkarin äärellä, mitä nyt välillä kuntosalilla käymme. Vai onko se kiinni siitä, että alkaa hahmottaa sen, ettei opettajan työssä ihan oikeasti pääse minnekään. Että samaa hommaa teen hamaan hautaan asti. Ei edetä, ei ylennytä. Ei saada parempaa toimistohuonetta.

Ruotsinope ensimmäisessä työpaikassa sanoi, että jos jaksaa olla opettajana kymmenen vuotta, sen jälkeen jaksaa loputkin. Mutta siinä kohtaa tulee epäilys.

Tahtoisin kokeilla muutakin työtä, mutten tiedä mitä. Opiskeluaikana tulivat tutuiksi niin myyntityö valokuvaamossa kuin r-kioskillakin kuin toimistorottana oleminen. Hetken aikaa toimin myös äänenkäytön kouluttajana.

Suomalainen yliopistokoulutus on siitä mielenkiintoista puuhaa, että minkäänlaista ohjausta ei ole. Jotenkin sitä olettaa, että ei oikein kelpaa muuhun kuin opetustyöhön tai tutkijaksi.

Vaan ei auta. Pakko pakata laukku ja lähteä koululle. Tänään aiheena mm. argumentointi ja novellistiikka. Aiheet kivoja, oppilaat mukavia ja työkaverit hauskoja. Ei vaan huvita.

Viikonloppuna suutuin pupulle.

Asia itsessään oli tyhmä, mutta kaipa sitä piti tuulettautua. Lillua omassa pahantuulisuudessaan hetken aikaa. Lillun lillun, kuten Rokkihomo asian ilmaisi.

Koko viikon olin haaveillut sen torppamme tallin siivouksesta ja kunnostamisesta nikkarointitilaksi. Kävin vielä trostai-illalla ostamassa Bauhausista työkaluseinämiä ja muita säilytysjuttuja. Ja kun perjantaina puoli kuuden aikoihin pääsimme maalle, aloin heti kärrätä kottikärrykuormallisia vanhoja pahnoja ulos ja rälläköidä irti lantaluukun ympärille kerrostunutta hevonpaskaa.

Lauantaina naapurin pojat kävivät kylässä. Koska toinen heistä on sairaslomalla, on heidän torppansa korjaaminen kokonaan toisen vastuulla. Ja ksoka kokonaisen talon korjaaminen yksinänsä on aika väsyttävää puuhaa, alkoi rakennuskykyisellä olla into lopussa. Talvi tekee tuloaan ja talossa ei ole valmiina muuta kuin lattia.

Pupu nyhti minut hihasta kauemmaksi ja ehdotti, josko menisimme kahdestaan auttamaan naapureiden remonttityössä hetkeksi aikaa. Olin juuri saanut oman tallini siivottua ja edessä oli onnellisin vaihe, sisustaminen, mutta mielestäni pupu oli oikeassa. Puhuimme, että jos kaksi ihmistä auttaa tunnin, kaksikin, niin yhdessä saamme jo jotakin näkyvää aikaiseksi.

Kävelimme naapurimökille ja aloimme hommiin. Tai siis minä aloin. Pupu ei löytänytkään mitään hommaa, ja hetken päästä hän ehdottikin, että lähtisi takaisin omalle mökillemme, minä voisin jäädä auttelemaan naapuria.

Olin aivan raivoissani. Miksi ihmeessä minun piti jäädä auttamaan, kun en sitä alun perikään oikein kunnolla tahtonut? Ehdotin, että pupu voisi jäädä avuksi ja minä voisin mennä talliini, mutta pupun mielestä hän ei osaisi tehdä niitä hommia, missä apua tarvittaisiin.

Ja niinpä hän lähti ja minä jäin moneksi tunniksi naapuriin töihin. Kun vihdoin työvaihe oli lopussa, oli niin pimeää, että (vielä) sähköttömässä tallissani ei oikein voinut tehdä kunnolla mitään. Torpalla kohtasin pahoillaan olevan pupun. Hän oli kovin pahoillaan, mutta minä olin niin täynnä pyhää vihaani, etten hevillä lauhtunut.

Illalla juttu soviteltiin, onneksi.

Keväiseen veroehdotukseen tein korjaukset ja tällä viikolla tuli uusi verotuspäätös. Kävin tarkistamassa sen verotoimistolla ja hämmästyin: verottaja oli hyväksynyt kaiken, mitä olin vähennyksiin lisännyt. Pienintäkin kuittia myöten. Jopa sellaiset tyrkyt, mitä olen kokeillut joka ainoa aiempi vuosi ja jotka eivät ikinä ennen ole menneet läpi. Nyt meni.

Ihan rehellisesti siis. Joka jutusta on kuitit, jotka sinnikkäästi oheistan veroehdotuksen mukaan. Tiedän, ettei niitä ole enää pakko lähettää, mutta mielummin säilytän ne jossakin muualla kuin kotonani. Kas, kun veroviranomaisella on pakko ottaa kuitit vastaan, jos asiakas niitä tyrkyttää.

Josta johtuu se, että hyväksytyn vähennyksen määrä nousi yli 11000 euroon. Takaisinhan tuota summaa kokonaan saa, vaan se hyvitetään lähivuosien verotuksessa. Tämän vuoden palautuskin on kerrankin ihan kivan kokoinen.

Että kannatti se kokonaisen puolen tunnin työ, jonka käytin veroehdotuksen korjaamiseen. Pääsi ihan kivoille tuntipalkoille..!

Olen jo kolmena yönä nähnyt unta siitä, millainen nikkarointihuone mulle tulee meidän torpan talliin.

Sen sijaan minulla ei ole pienintäkään hajua, mitä mä siellä nikkaroin.

Vihdoin sain navetan ikkunat ja ovetkin maalattua. Rakennuksen metsänpuoleinen seinä on vielä kyllä maalaamatta, mutta se saa odottaa ensi kesään.

Seiniä varten ostimme Uula-tuotteen punamultamaalia ja oviin petroliöljymaalia. Molemmat ovat käteviä siinä suhteessa, että kertamaalaus peittää. Minkä ihmeen takia sitä on aina tullut ostettua uusia, muovipohjaisia maaleja joilla pitää maalata melkeinpä kolmeen kertaan, jos vanhat perinnemaalit ovat näin käteväkäyttöisiä?

Kuvassa on navetan talliosan ovi ja ikkunat sekä vanhan kanalan ikkunat. Tänään saatiin tuettua tallin kattoparrut niin, että sisälle pystytetyt ylimääräiset pönkät sai poistaa. Kun vielä hiukan siivoilee ja korjailee, saan alkaa rakentaa sinne itselleni nikkarointitilaa. Vihdoinkin saan kaikki työkaluni järjestykseen!

Viikonloppuna maalasin torpan navetan ovia. Olin huolellinen ja ahkera, tupsutin keltaista maalia jokaiseen ravistuneen puun huokoseen ja naulanreikään.

Yhtäkkiä huomasin, että yhdessä naulanreiässä liikkui joku. Sieltä kömpi ulos jo talviteloille asettunut kärpänen, jonka pään olin maalannut juuri keltaiseksi. Se ei nähnyt mitään. Se haparoi tietään eteenpäin, törmäsi jokaiseen puunsyyhyn ja rakoon. Lopulta se tipahti maahan ja jatkoi päämäärätöntä kulkuaan.

Minä katselin kärpäsen via dolorosaa järkyttyneenä. En minä tarkoittanut tuhria sen silmiä maalilla. - Olen pahoillani, anteeks. Se oli vahinko, hoin sätkivälle kärpäselle. Ajattelin, kuinka maali poltti ja kirveli sen silmiä. Mahtuuko niin pieneen eläimeen niin paljon tuskaa? Miksi sisätiloissa kärpäsen tappaminen on itsestäänselvyys, mutta nyt ei?

Päätin tappaa kärpäsen mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Oli syyllinen olo.

Tänään matkalla työterveyshoitoon näin liikenneonnettomuuden jälkiselvittelyn. Hämeenkadun risteyksessä oli kolmion takaa tullut auto ajanut suojatietä ylittävän pyöräilijän yli. En nähnyt pyöräilijää, koska ambulanssimiehet laittoivat hänet juuri autoonsa sisälle.

Yliajaja, keski-ikäinen ylipainoinen mies, siirsi rouvan ajotiellä makaavan polkupyörän talon seinää vasten nojalleen ja laittoi sen lukkoon. Hän ojensi avaimet juuri paikalle saapuneelle poliisipartiolle.
-Täsä olis sitte sen pyörän avaimet. Ettei kukaan vie.
Poliisi otti ääneti avaimet vastaan ja katsoi pyörän soikeiksi vääntyneitä renkaita. Mies seurasi poliisin katsetta, vilkaisi aikaa kalliista kellostaan.
- Mun pitääki lähtee jo eteenpäin, ku on paljo muunlaistakin puuhaa ku tällasta, hän sanoi hiukan loukkaantuneella äänellä.
- Kokous, hän tarkensi ja tuijotti poisajavaa ambulanssia.

Ambulanssissa makaavalla rouvalla ei varmaankaan ollut tänään mitään tätä kummempaa.

Syrjäsilmällä katselin sohvalla torkkuvaa pupua. Dreamgirls-musikaali oli sen verran pitkäveteinen, ettei se temmannut mukaansa.

Aina kun näen kultasormuksen kimmeltävän hänen nimettömässään, vatsanpohjasta kouraisee.

Mun pupu.

Tänään lämpöä oli 34,8 astetta. Poskiontelot ovat täynnä ja kurkku karhea.

Ja tylsää. Aina kun on kiire, miettii, kuinka kiva olisi olla pikkuisen kipeä. Maata vain sohvalla ja katsoa Serranon perhettä. Ja sitten kun niin käy, siihen tympääntyy kahdessa tunnissa.

Illalla niiskutin ja kröhin ja aivastelin. Ehdotin pupulle, että siirtyisin kellarin sohvalle nukkumaan (talomme muoto: kellarissa olohuone, keskikerroksessa keittiö ja kylppäri ja vintissä makuuhuone + työtilat). Pupu kielsi sen ehdottomasti. Sanoi, ettei osaa nukkua kunnolla, jos minä en ole vieressä. Uni ei kuulemma tule ja on yksinäistä. Päätin siis jäädä vinttiin nukkumaan ja pupu nukahti mun kainaloon.

Vanhin ystäväni ilmoitti eilen, että hänen suhteensa alkaa olla katkolla. Puhuttiin puhelimessa yli puoli tuntia ja rupateltiin asiasta. Vaikea tilanne.

Jos etäsuhde ei oikein ota toimiakseen ja silloin, kun tavataan, ei löydetä yhteistä säveltä, mitä tehdä? Jos asioita ei kyetä käsittelemään, vaan päädytään nokitteluun 'jos sinua loukkaa se kun minä joskus, niin minuapa loukkaa se, että sinä taas aina'.

Vaikka itse olen sitä mieltä, että ihmisten pitäisi panostaa suhteisiin; kuunnella ja yrittää ja hoivata; kuinka kauan sitä pitää jatkaa, jos juttu ei tunnu enää sujuvan? Ja jos tuntuu siltä että saa yksinänsä hoitaa sen hoivapuolen. Koska saa nostaa kädet pystyyn ja sanoa, ettei enää kykene?

Monelta itkulta olisi itse säästynyt, jos olisi ymmärtänyt irrottaa aiemmin. Minä roikuin aikoinaan ensimmäisessä poikaystävässäni aivan liian kauan. Siedin kaikki pettämiset ja sekoilut ja itkukohtaukset ja syytökset, vain sen takia, että olin mielestäni rakastunut. Ajattelin, että kyllä minä sen siitä muutettua saan, ja sitten kun sen sielu on parsittu ja sydän pumpattu täyteen itsetuntoa, niin siitä tulee oikein kelvollinen mies.

Ei tullut. Perusti ystäviensä kanssa firman, kavalsi rahat ja karkasi Englantiin.

Ja mitä minä koko ajan rakastin? En sitä lievästi epähygieenistä kieroilijaa, vaan ehkä ajatusta siitä, että minulla oli joku. Ja ajatusta siitä, mitä siitä voisi joskus - toisessa ajassa, toisilla taustatekijöillä, toisessa todellisuudessa - tulla.

Mutta hei, olin yhdeksäntoistavuotias. Jos silloin ei ole idealisti, niin koskas sitten?

Sain flunssan. Jo eilen tuntui kurkussa karheutta ja nenässä painetta. Yöllä oli kylmä ja aamulla kuumemittari näytti 35,0 astetta. Alilämpöä? Ei minulla koskaan ole ollut sellaista.

Ja kuinka minä voin jäädä töistä pois? Jäävät oppilasparat vaille Tietoa ja Valaistusta, mitä vain minä pystyn heille jakamaan. Joku toinen opettaa asiat kuitenkin väärin ja vajavaisesti, toisin kuin minä, joka integroin ja segregoin ja eriytän ja eheytän ja käytän kaikkia kanavia.

Kunta10-tutkimuksen mukaan kuntien työntekijöistä huonoimpia jäämään sairaslomalle olivat näyttelijät ja opettajat. Miksiköhän? Ehkä myös siksi, että suuressa viisaudessaan koulutoimi on päättänyt, että ihan eka sairaspäiviä varten ei sijaista oteta. Siksi päivänkin poissaolo kuormittaa kollegoita, jotka joutuvat valvomaan sairaan opettajan tunteja omien oppituntiensa lisäksi.

Viikonloppuna jatkoin navetan seinän maalaamista. Luonnollisestikin maali loppui kesken niin, että noin kaksi neliötä jäi peittämättä. Tietääpä, mitä ensi viikoloppuna tulee tehdä.

Meillä on pupun kanssa menneet luonteet sekaisin. Meistä minä tapaan olla urakkahenkinen ihminen; tahdon saada asiat valmiiksi ja työvaiheen loppuun ennen kuin osaan levätä. Tällä kertaa minä tahdoin maata sohvalla ja lukea Allendea, istua tuvan pöydän ääressä ja katsella puutarhaa. Vetelehtiä pihalla ja haistella kukkien tuoksua.

Pupu taas kitki ja kuokki puutarhaa hampaat irvessä. Paita sateesta märkänä hän siirsi jakoi juurakoita ja vaihtoi varmuuden vuoksi jokaisen kukan paikkaa. Kun kävin viemässä hänelle kuivan takin, hän ehdotti kasvimaan yläosan kasvien siirtämistä kosteampaan alaosaan ja alaosan kasvien siirtämistä lämpimämpään yläosaan. Varmuuden vuoksi.

Miltähän oma harrastus vaikuttaa ulkopuolisen silmin?