Viikonloppuna maalasin torpan navetan ovia. Olin huolellinen ja ahkera, tupsutin keltaista maalia jokaiseen ravistuneen puun huokoseen ja naulanreikään.
Yhtäkkiä huomasin, että yhdessä naulanreiässä liikkui joku. Sieltä kömpi ulos jo talviteloille asettunut kärpänen, jonka pään olin maalannut juuri keltaiseksi. Se ei nähnyt mitään. Se haparoi tietään eteenpäin, törmäsi jokaiseen puunsyyhyn ja rakoon. Lopulta se tipahti maahan ja jatkoi päämäärätöntä kulkuaan.
Minä katselin kärpäsen via dolorosaa järkyttyneenä. En minä tarkoittanut tuhria sen silmiä maalilla. - Olen pahoillani, anteeks. Se oli vahinko, hoin sätkivälle kärpäselle. Ajattelin, kuinka maali poltti ja kirveli sen silmiä. Mahtuuko niin pieneen eläimeen niin paljon tuskaa? Miksi sisätiloissa kärpäsen tappaminen on itsestäänselvyys, mutta nyt ei?
Päätin tappaa kärpäsen mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Oli syyllinen olo.
