Flunssa jatkuu

Tänään lämpöä oli 34,8 astetta. Poskiontelot ovat täynnä ja kurkku karhea.

Ja tylsää. Aina kun on kiire, miettii, kuinka kiva olisi olla pikkuisen kipeä. Maata vain sohvalla ja katsoa Serranon perhettä. Ja sitten kun niin käy, siihen tympääntyy kahdessa tunnissa.

Illalla niiskutin ja kröhin ja aivastelin. Ehdotin pupulle, että siirtyisin kellarin sohvalle nukkumaan (talomme muoto: kellarissa olohuone, keskikerroksessa keittiö ja kylppäri ja vintissä makuuhuone + työtilat). Pupu kielsi sen ehdottomasti. Sanoi, ettei osaa nukkua kunnolla, jos minä en ole vieressä. Uni ei kuulemma tule ja on yksinäistä. Päätin siis jäädä vinttiin nukkumaan ja pupu nukahti mun kainaloon.

Vanhin ystäväni ilmoitti eilen, että hänen suhteensa alkaa olla katkolla. Puhuttiin puhelimessa yli puoli tuntia ja rupateltiin asiasta. Vaikea tilanne.

Jos etäsuhde ei oikein ota toimiakseen ja silloin, kun tavataan, ei löydetä yhteistä säveltä, mitä tehdä? Jos asioita ei kyetä käsittelemään, vaan päädytään nokitteluun 'jos sinua loukkaa se kun minä joskus, niin minuapa loukkaa se, että sinä taas aina'.

Vaikka itse olen sitä mieltä, että ihmisten pitäisi panostaa suhteisiin; kuunnella ja yrittää ja hoivata; kuinka kauan sitä pitää jatkaa, jos juttu ei tunnu enää sujuvan? Ja jos tuntuu siltä että saa yksinänsä hoitaa sen hoivapuolen. Koska saa nostaa kädet pystyyn ja sanoa, ettei enää kykene?

Monelta itkulta olisi itse säästynyt, jos olisi ymmärtänyt irrottaa aiemmin. Minä roikuin aikoinaan ensimmäisessä poikaystävässäni aivan liian kauan. Siedin kaikki pettämiset ja sekoilut ja itkukohtaukset ja syytökset, vain sen takia, että olin mielestäni rakastunut. Ajattelin, että kyllä minä sen siitä muutettua saan, ja sitten kun sen sielu on parsittu ja sydän pumpattu täyteen itsetuntoa, niin siitä tulee oikein kelvollinen mies.

Ei tullut. Perusti ystäviensä kanssa firman, kavalsi rahat ja karkasi Englantiin.

Ja mitä minä koko ajan rakastin? En sitä lievästi epähygieenistä kieroilijaa, vaan ehkä ajatusta siitä, että minulla oli joku. Ja ajatusta siitä, mitä siitä voisi joskus - toisessa ajassa, toisilla taustatekijöillä, toisessa todellisuudessa - tulla.

Mutta hei, olin yhdeksäntoistavuotias. Jos silloin ei ole idealisti, niin koskas sitten?