(Nuoren) opettajan varaventtiili

Tässä sen toisena tehdyn sängyn pääty. Ensimmäiseen en vielä osannut tehdä oikein mitään koristeluja, mutta tähän toiseen katsoin vähän mallia vanhojen sänkyjen kuvista. Sen jälkeen tein käsivaralla kuviot.

Sain ne sängyt valmiiksi. Ensimmäisessä kesti vähän aikaa, toinen tulikin sitten vähän niin kuin liukuhihnalta.

Olen itse tosi tyytyväinen jälkeen sekä siihen, että kaikki on tehty kunnon liitoksilla ja puutapeilla, ruuveja en käyttänyt lainkaan.

Jokelan koulusurman jälkeisenä perjantaina seurakunnan nuorisopappi piti aamunavauksen, niin kuin meillä perjantaisin aina.

Ja sitä tuli, mitä pelkäsinkin. Nuorille ja lapsille, joiden ajatuksissa oli pelkoa ja kysymyksiä, tarjottiin sitä samaa mitä aina muulloinkin: Alistukaa. Että kaikkiin kysymyksiin emme saa vastausta tässä maailmassa. Jumalan ymmärrys menee ihmisen tajun yli ja siksi emme voi tajuta, miksi tällaista tapahtuu. Blaa blaa blaa.

Aina sama juttu. Sama tarina hautajaisissa, katastrofeissa, attentaateissa. 'Emme saa koskaan selville, miksi näin kävi, sillä emme voi ymmärtää Jumalan ajatuksia. Herra antoi, Herra otti.'

Ja kun minun mielestäni pitäisi nimen omaan yrittää ymmärtää. Ei Jumalan järjenjuoksua, vaan tapahtumia, mitkä johtivat murhatöihin. Miten me jouduimme tämän kaiken keskelle ja miten voimme pitää huokta siitä, että muiden elämä ei muuttuisi sellaiseksi helvetiksi, että ainoa tapa päästää viha ulos on käydä fyysiseen toimintaan.

Ja kun oppilaiden kanssa sitten mietitään, miten voisi pitää kavereista huolta ja miten kaikilla olisi parempi huominen, tulee pappi, joka värisevällä hartaudella kertoo, kuinka emme voi ikinä ymmärtää ja siksi on parempi alistua ja jättää kohtalo Jumalan huomaan. Isä pitää meistä huolen.

Niin pitää, mutta voitaisiinko itsekin yrittää?

Sade hakkaa makuuhuoneen kattoon taukoamatta jo kolmatta päivää. Eilen piti lähteä mökille, mutta ajatus koko viikonlopun kestävästä sisällä istumisesta oli molemmista niin nahkea, ettei sitten lähdettykään. Käytiin hakemassa kauppahallista herkkuja, Makuunista elokuvia ja Alkosta viiniä. Kivaa oli.

Paitsi elokuva '300'. Käsittämätöntä splatter-teurastusta, jossa joka ainoa surmatyö oli kuvattu hidastettuna ja liioiteltuna. Outona vastavoimana sille oli elokuvan muu henki; puvustuksena pikkuruisia nahkatangoja ja liehuvia viittoja, pysäytettyjä kuvakulmia, joissa kamera zoomaa lihaksikkaiden näyttelijäiden haaroväliin, hintahtava Xerxes hivelemässä kreikkalaiskuningas Leonidaksen turpeita lihaksia. Tom of Finland meets Sparta. Pupu ei jaksanut katsoa elokuvaa loppuun ja minäkin surrasin sen läpi 32-kertaisella nopeudella. Eläköön dvd-tekniikka!

Koulussa on ollut aika raskasta Jokelan tapahtumien takia. Oppilaat ovat olleet aika eksyksissä ja surullisia ja melkein joka luokan kanssa olen jättänyt oppiaineessa etenemisen hetkeksi sikseen ja keskittynyt keskustelemaan ja vielä enemmän kuuntelemaan. Paljon ne haluavat tuntojaan purkaa, lapset. Ja lopputunnista ovat tyytyväisiä, kun palataan normaalityöskentelyyn. Rutiineissa pysyttely näyttää olevan terapeuttista sekin.

Se, mikä keskusteluissa on ollut lämmittävintä, on joka luokan kanssa esille tuleva kaveria ei jätetä -asenne. Johdattelematta ja manipuloimatta on kaikkien ryhmien kanssa päästy samaan asiaan, välittämiseen ja huolenpitoon. Olisiko individualismi ihan oikeasti hiljakseen väistymässä uusyhteisöllisyyden tieltä?

Tänä viikonloppuna ei mentykään maalle. Minulla oli veso-koulutus ja pupun piti kirjoittaa seminaarityötä jatko-opintojaan varten.

Veso oli niin huono kuin olin olettanutkin. Kaupunki oli järjestänyt koulutuksen, jossa meille ei kerrottu oikein mitään hyödyllistä. Aineenopettajan ja kouluavustajan yhteistyö -oppitunnilla meille kerrottiinkin, mitä kouluavustaja tekee kehitysvammaisten koulussa. Aineenopettajan ja eristyisopettajan yhteistyötä koskevassa luennossa mynämäkeläinen erityisopettaja näytti lukujärjestyksensä powerpointtina ja kertoi, että raskasta on. S2-opettajien koulutuksessa kerrottiin, mitä S2 tarkoittaa. Emmehän me sitä tietenkään tienneet. Muuten vain olimme opettaneet sitä kauan.

Kun opettajille kuuluu pakollista koulutusta vähintään kolme päivää vuodessa, olisi kiva, jos kurssit olisivat edes hiukan hyödyllisiä. Ei minua kiinnosta hukata aikaa. Enkä usko, että työnantajakaan kovasti hyötyy siitä, että istun työpäivän kiukkuisena kuuntelemassa itsestäänselvyyksiä.

Eilen illalla lähdin sitten kavereiden kanssa baariin, ensimmäistä kertaa heinäkuun jälkeen. Yllätyin, kuinka hauskaa olikaan. Kiersimme ympäri Turkua, yritimme mennä Vinokinon pääjuhlaan, mutta emme päässeet loppuunmyytyyn tilaisuuteen. Päädyimme toiseen baariin, jossa tapasin paljon vanhoja tuttuja sekä menneisyyteen liittyviä ihmisiä. Että terveisiä vaan sinne YLEen. Koskahan viimeksi tavattiin? Taisi olla luennolla vuonna 1996. Siitä on aikaa. Muistatko sitä aikaa, jolloin oltiin nuoria ja joka paikka soitti Aki Sirkesaloa ja Ultra Brata?

Ja terveisiä vain Paraisillekin. Enpä teitäkään ole nähnyt seitsemään vuoteen. Hyvin itsenne kätkitte ja katositte maailman kartalta. Ja selvittämättä jäi silloin aika paljon asioita.

Pääsääntöisesti homobaarissa käyminen tuntui oudolta. Ei niin, että se olisi uutta ja hämmästyttävää. Ei, aikoinaan tuli vietettyä aikaa baareissa todella paljon ja kuuluin paikkojen kantalutkiin. Kun kuitenkin pupu on armottoman iltauninen ja kun sitten vielä aikoinaan torppamme hommasimme, on ulkona käyminen todella vähäistä. Setan bileissä lienen käynyt viimeksi kolmisen vuotta sitten.

Nyt minua hämmästytti se, kuinka vähän paikalla on enää niitä ihmisiä, jotka aikoinaan tunsin. Missä ovat kaikki ne pasit ja paulit ja ullat ja jaanat, joiden kanssa parannettiin maailmaa ja juotiin käsittämätön määrä olutta? Where have all the flowers gone?

Gone to graveyards everyone. Emmekä me koskaan opi.

Vaan baari on taas täynnä uusia ihmisia, uusia karskeja tyttöjä ja uusia sulavalanteisia poikia, jotka testailevat omaa viehätyskykyään itseänsä vanhempiin. Aina uudet sukupolvet löytävät showtanssin kosioaskelet, uudet raukeat silmät luovat kutsuvia katseita looshien varjoista. Tule ja opeta.

Erotuksena vain se, etten minä ole joukossa. Olen siirtynyt notkealanteisesta keskivartalotanakaksi, epäkiinnostavaksi. Ainoa, mikä minussa ehkä kiinnostaa, on nimettömäni sormus. Kaipa joku voi sen haasteeksi tulkita.

Tavallaan näkymättömyyteni häiritsee minua. Homobaari jos mikään on paikka, jossa oman ikääntymisensä - ja painonnousunsa - huomaa. Toisaalta tunnen olevani paljon selvemmillä vesillä, paljon tasaisemmalla maastolla ja onnellisemmassa elämässä kuin miehenjahtausiässäni koskaan. Että jollakin tavalla nyt tietää, mitä on ja mitä ei ole. Henkisesti elämä on paljon helpompaa.

Juttelin loppuillasta pitkään exäni kanssa niitä näitä. Oli ihan hauska puhella ja lopuksi hän vielä sanoi, ettei Elixia-hikoiluni ole mennyt hukkaan, vaan olen selvästi saanut massaa käsivarsiini ja rintakehääni.

Keskivartalotanakka mies poistui baarista iloisena.

Tähän asti ehdin ennen veljen perheen tuloa. Sängyn liitokset on tehty loveamalla sivut sisälle tolppaan, ja seuraavaksi koko hökötys pitäisi siirtää tulevalle paikalleen. Siellä kulmat pitäisi tapittaa kiinni, sänky kiinnittää seinään ja pohja rakentaa.

Ennen sitä pitänee maalata tai käsitellä jotenkin muuten. Ehdotuksia? Sijoituspaikan lattiat ovat valkoiset ja seinät patinoitunutta, käsittelemätöntä hirttä. Kannattaisiko maalata vai petsata ja lakata vai öljytä vai vahata? En oikein tiedä, mikä olisi tuollaiseen paras.

Kulmat alkavat jo hahmottua.

Vähän harmittaa tuo oluttölkki rikkomassa estetiikkaa. Joku hörsödrinksu olisi ollut pikantimpi yksityiskohta.

Ruhtinaallinen syysloma, kaksi päivää, on takana. Tuntuu, kuin mitään ei olisi ehtinyt ollakaan. Ja silti ehdittiin vaikka mitä.

Käydä pupun siskon luona ja ekaa kertaa anoppilassa. Oltiin torpalla ja mun veli perheineen tuli yöksi ihastelemaan maaseudun rauhaa.

Löysin myös kosketuksen sisäiseen heterooni, sillä ensi kerran tein verstaassani jotakin. Että ihan toimetta eivät jyrsimet ole, piti vain keksiä jotakin tekemistä.

Päätin rakentaa aittaan sängyt. Sellaiset vanhanmalliset, yksitolppaiset ja kahdelta sivulta seinään kiinnitettävät. Tässä on lähtötilanne. Puuta.

Vaikka on värikästä ja kaunista hillittyä, tympii.

Aamulla satoi räntää.

Pupun reaktio oli juuri se, mitä ajattelin. 'Voi vittu'. Minusta asia oli oikeastaan ihan kiva. Talvi tulee. Maailma kirpistyy rauhoittuu pehmenee terävöityy. Kaikkea samaan aikaan.

Minulla on ollut talveä ikävä. Olen sen verran pohjoisesta kotoisin, että minusta talvi kuuluu olla. Kuuluu olla kylmä ja pimeä ja samalla kuulas ja sellainen olo, että voi katsella ikkunasta, kun tuuli ajaa hienojakoista pakkaslunta pitkin tyhjiä katuja. Täällä etelässä kukaan tiedä edes sen lumen nimeä.

Se on vitiä.

Täällä toivotaan, että talvi menisi ohi nopeasti ja huomaamatta. Vähäloskaisesti.

Kukaan ei halua kaivata kirkkaita helmikuisia aurinkopäiviä, jotka tuoksuvat minusta ihan vitalikselle, jota äiti hinkkasi voimakkaasti meidän lasten naamaan. Yksikään ihohuokonen ei pelastunut äidin sormilta.

Kaipaan sitä ääntä, joka syntyy pakkaslumen narskuessa huopatossujen alla. Samanlainen ääni syntyi, kun lapsena korvakipuisena painoi korvalehden korvakäytävän päälle ja painoi päänsä tyynyyn ja pelkäsi, että joku huomaa ja pitää lähteä sairaalaan puhkaisuttamaan tärykalvo. Silloin pään sisällä kaikui sama narsk narsk narsk. Lohduttavasti.

Onneksi torpalla vielä tuntee talven olemassaolon, kaupungeista se on jo onnistuttu poistamaan. Lämmitetyillä kävelykaduilla ja ostoskeskuksilla on saatu talvi ulkoistettua elämästä kuten syntymä ja kuolemakin.

Toissa talvena ostin pupulle ja itselleni armeijan ylijäämäsukset, joilla hiihdettiin metsässä kerran. Minä tykkäsin, vaikka suksissa ei ollut pätkääkään pitoa, kumisaapas irtosi jatkuvasti mäystimistä ja lunta oli niin vähän, että joka mäenlaskun yhteydessä lopuksi kaatui juurakkoon. Pupu ei voinut sietää hiihtämistä, väitti. Silti pakotan sen tänäkin talvena.

Aviollinen velvollisuus.