(Nuoren) opettajan varaventtiili

Taas tuli viikko täyteen. Torppa kutsuu. Valokuvaajasisko tulee ottamaan hääkuvia.

Lihakset ovat väsyneet eilisestä pumpista. Koko salitouhu tuntuu kesän jälkeen kivalta ja piristävältä, loistavalta vaihtoehdolta tavanomaiseen töihin-kotiin-sohvalle -elämään.

Samaan aikaan jossakin takaraivossa kytee vierauden tunne. Onko amerikkalainen kauneuskäsitys saanut minutkin koukkuunsa? Mitä varten minä muokkaan vartaloani useaan kertaan viikossa? Olisiko mahdollista saada vain olla?

Yksi rakkaimmista sukulaisistani oli isoenoni. Hän oli pieni ja paksu, sellainen, jonka vatsaan oikein kiinnitti huomiota; tiedättehän, kun oikein pitää katsoa, miten jollakin ihmisellä jalat kiinnittyvät vartaloon. Ei hänen kanssaan rupatellessaan tullut kuitenkaan ajatelleeksi, kuinka paksu hän oli. Ihminen hän oli, ei esimerkkikuva pyknikosta.

Minä olin koko lapsuuteni pyylevä, samoin kuin koko nuoruuteni. Ensimmäinen poikaystäväni (jolle elämä tuokoon tullessaan vain pelkkiä ikävyyksiä) kuvasi minua puhelimessa brittiystävälleen: 'He's cute but slightly soft.' Jossakin vaiheessa opiskeluaikaani paisuin laajaksi palloksi ja laihdutin sen jälkeen äidiltä lainatuin painonvartijakirjoin yli kahdeksan kiloa. Myöhemmin lihoin taas ja muutin Hollantiin. Siellä treenasin itselleni pyykkilautavatsan. Viime talvena paisuin taas. Nyt on aika laihtua.

Ruoansulatukseni tuntuu olevan erilainen kuin pupun. Hän kantaa kotiin keksiä ja pullaa; korvaa ateriat jollakin pienellä, herkuttelee ja mässäilee, kulkee työmatkansa autolla ja on kovin laiska lähtemään kotisohvalta minnekään. Minä yritän syödä vähän ja terveellisesti, valita kevyttuotteita, käydä salilla ja kävellä tai pyöräillä jokaisen mahdollisen etapin. Ja kuinka käykään? Arvaatteko?

Se, mkä minua vaivaa, on, että en enää pidä vartalostani. Ennen hyväksyin itseni sekä pulleampana versiona että laihempana painoksena. Nyt alan vierastaa itseäni, vaikkei ylipainoa niin montaa kiloa oikeasti ole. Milloin minä lakkasin pitämästä minusta?

Nykyinen yhteiskunta on kovin helposti yhdistänyt laihuuden ja onnellisuuden, mikä helposti johtaa siihen, että ylipaino paljastaa huono-osaisuuden. Lihavat eivät enää ole leppoisia, vaan onnettomia luusereita, jotka ovat menettäneet otteensa elämään. Eihän sellaista ihmistä tahdo kukaan. Toinen exäni empi tavatessaan nykyisen poikaystävänsä. Hän tiedusteli meiltäkin, ystäviltään, voisiko pullean kanssa sittenkään seurustella. 'Eihän sitä voi edes viedä minnekään.'

Televisio on täynnä erilaisia muodonmuutosohjelmia, jossa kauneuskirurgien leikkauspöydällä silpomat potilaat kertovat, kuinka heistä varmasti tulee onnellisempia nyt, kun hörökorvat on kiristetty tai kaksoinleuka imetty kuiviin. Kuinka aiemmin ei ole saatu edes ensisuudelmaa, mutta hiusrajan siirron ja hammaskuorikoiden jälkeen mutruhuuliset pussaajat jonottavat ulko-ovelta portille saakka. Uskonko minäkin tähän? Olenko sitä mieltä, että ensi kesä on ihanampi, kun voin Ruissalon rannoilla paljastaa timmiiin kuntoon piiskatun lihan?

Ja ketä varten? Kenen minua pitää ihailla, jotta olen tyytyväinen? Koska keski-ikäistyvä homo saa rauhassa rupsahtaa? Koska voi vaihtaa ikuisen teiniyden seesteiseen aikuisuuteen? Onko oma itsetunto yli kolmikymppiselläkin kiinni siitä, kuinka monen pää ohikulkiessa kääntyy. Voiko ihmisenä olemisen mitta olla aikuisella sama kuin vasta seksuaalisuutensa löytäneellä homobaarin tulokkaalla?

Viehätän, siis olen?

Tänään pumpissa oli komean näköinen mies. Harmaantuva, charmantti, timmikroppainen. Saunan jälkeen pukuhuoneessa näin, kuinka hän veti jalkaansa ohuenohuet silkkiset stringit.

Kotiin tullessa halasin pupua ja tunsin hänen vahvan hauiksensa paidan läpi. Muistelin myhäillen viikonlopun aamuja, kun aurinko on vasta noussut, mutta miehet päättävät jäädä vuoteeseen.

Meillä käytetään vain boksereita.

Sunnuntaina ehdittiin jo levätä. Tai ainakin minä. Pitkien unien jälkeen otin aamupäivänokoset, kello kahden päiväunet ja lopuksi vielä autossa paluumatkatorkut. Iltapäivällä pupun ystävät piipahtivat ensivisiitillä torpalla. Toivottavasti heitä näkee siellä useamminkin.

Vaikka syksy alkaa jo verottaa kasvitarhaa, pupun puutarhassa kukkivat vielä monet kasvit. Vaikken minä oikein puutarhanhoidosta mitään ymmärrä - haluaisinpa vain istuttaa koivuja joka paikkaan - alkaa kesä kesältä torppamme piha tehdä minuunkin vaikutuksen. Jos se taas tänä vuonna oli näinkin upea, millainen on ensi kesä?

Pupu ahersi omalla sarallaan. Hän istutteli kovasti jotakinmitälie ja laajensi taas jotakin penkkiä metrin tänne ja viisi tuonne. Sen jälkeen hän korjasi päärakennuksen alapohjan eristeen vuotokohdan, jonka todennäköisesti oli saanut aikaan liikautelias koira. Ainakin se tuli aina talon alta kuono selluvillassa ja näytti kuin olisi kokenut Ison Seikkailun.

Lopuksi pupu latoi irtokivet talon kivijalkaan.

Ensimmäinen työviikko takana. Torpalla ei kuitenkaan tullut pelkästään maattua, vaan piti saada tehtyä loppuun viime viikonloppuna kesken jääneet työt.

Minä värkkäsin verannan katon räystäslautoja ja kiinnitin viimeiset metrit sadevesiränniä. Punamultamaalia oli jäänyt vielä hiukan jäljelle, jolla sain sitten maalattua lautojen katkaisupäät. Lopun maalin sivelin navetan seinään. Täytynee ostaa vielä yksi 10 litran purkki, niin saisi seinän sudittua loppuun. Eikö punamultaa voikin vielä ihan hyvin maalata? Öljymaaliaika taitaa olla tältä kesältä jo ohi.

Tänään käytiin pupun kanssa body pumpissa. Ennen alkua katsoin varmuuden vuoksi, minkälainen paita pupulla oli päällään.

Etten vahingossa vinkkaile silmää.

Käytiin tänään pupun kanssa yhdessä Elixian ohjatulla tunnilla.

Kesken kaiken liikesarjaa katsoin sivulleni. Koko seinän peilistä heijastui päätyseinän peittävä peili ja sitä kautta huomasin komean miehen; Ruskettunut vartalo, hien kiillottama iho. Pitkä.Timmit pakarat. Hienot olkapäät. Komea, vaikka kasvoja ei näkynyt.

Sitten huomasin, että tiirailin kahden peilin kautta omaa ukkoani.

Iskin peilikuvalle silmää ja onnittelin itseäni.

Tänään oli ensimmäiset oppitunnit. Kun kävin yhden luokan kanssa läpi tulevan talven oppiainesta ja kuvailin vähän, mitä juttuja tullaan tekemään, yksi lapsi kuunteli tarkkaan ja kysyi lopuksi: "Onko tää koko vuosi tällasta kivaa?"

Vanhan opettajan sydän liikahti.

Tänään rynnivät lapset opinahjoihinsa. Kuinka ne seiskat näyttävät joka vuosi niii-in pieniltä ja lapsilta? Jestas! Alan todellakin tuntea itseni Vanhaksi Kävyksi.

Tänään en tavannut oikein muuta porukkaa kuin oman valvontaryhmäni. Huomenna saan ensi kosketuksen uuteen seiskaluokkaani. Kivaa.

Töissä oli ihan järkyttävän kuuma. Ilmastointi on (kuulemma) päällä, mutta silti hiki puskee pintaan. ATK-luokasta oli kuulemma mitattu 38 asteen lämpötila.

Ja joo joo, pitäis kyllä. Mutta kun ei meillä ole työsuojelua. Ihan totta. Aina kun johonkin työsuojelupäällikköön ottaa yhteyttä, se sanoo, että tarkkoja rajoja ei ole olemassa ja kun opettaja kuitenkin voi mennä vaikka pihalle seisomaan välituntisin. Niin että älkää valittako, vaan menkää takaisin sinne homepesäänne hikoamaan.

Tiesittekö, että esimerkiksi opettajain äänenmenetystä ja muita vastaavia vaivoja ei Suomen työterveyshuollossa lasketa työperäiseksi sairaudeksi?

Kutsuimme kesällä häihin työkaverini. Häiden jatkoilla sovimme, että hän 'juoruilee' olleensa minun ja pupun häissä, niin että työkaverit sitten tietävät, kenen kanssa naimisiin menin.

Tätä työtään hän on sitten tehnyt niin ahkerasti, että heti töihin tullessani rehtori käveli vastaan käsi ojossa ja onnitteli. Sen jälkeen apulaisrehtori onnitteli vuorollaan ja kyseli, koska on tarkoitus lähteä häämatkalle. Ruokalan pöydässä matemaatikkomiehet onnittelivat.

Että niin se tuli Aboa kaapista työpaikallaan kollegoilleen. Kun tässä nyt totutellaan tähän, harkitaan, kerrotaanko oppilaillekin.