(Nuoren) opettajan varaventtiili

Tein ruokaa ja odotin pupua tulevaksi töistä. Yhtäkkiä, kesken bolognesekastikkeen tekoa, juuri sipulin paistamisen aikana, ennen porkkanan lisäämistä, mieleni täytti jonkinasteinen selkeys. Ymmärrys. Rauhakin, kenties.

Tajusin yhtäkkiä, kuinka paljon minulla on. Minulla on puoliso. Minä saan olla rakastettu. Minä saan rakastaa. Olen terve. Minulla on koulutus ja jopa juuri sen alan työpaikka. Minulla on työ, jossa on haastetta ja josta pidän. Minulla on joku, joka soittaa ja kysyy, lähtisinkö kahville elokuviin taidenäyttelyyn teatteriin kokeilemaan sitä uutta kiinalaista ravintolaa Puutarhakadulla. Minulla on ystäviä, jotka tekevät kotimaansa perinneruokaa ja toimittavat sitä meille maisteltavaksi. Minulla on vanhemmat ja sisaruksia, joille soitan joka viikko ja joiden luona käyn mielelläni ja jotka tulevat meille lapsineen yökylään. Minulla on suku, joka puhelun päätteeksi käskee aina sanoa pupulle terveisiä. Minulla on koira, joka bambisilmin ehdottaa minua antamaan puolet keksistä. Tai ainakin neljänneksen.

Minä en tiedä, että minulla olisi yhtään vihamiestä. Tietenkään en tule kaikkien ihmisten kanssa toimeen, mutta ymmärtääkseni kenenkään leukaperät eivät tiukkene, kun nimeni mainitaan.

En kirjoita tätä siksi, että tahtoisin ylpeillä tai tehdä itsestäni tärkeää. Ymmärsin vain yhtäkkiä olevani hyvin rikas. Ymmärsin, että moni asia, mitä pidän päivänselvänä, ei sitä välttämättä ole.

Olin kiitollinen.

Ystäväni kertoi, kuinka Suomen Perinteisen Teatterin jäsenet olivat kiivaasti yrittäneet selvittää, kuka on se Aboa, joka haukkui heidän näytelmänsä blogissaan.

Muistaakseni kehuin usean näyttelijän työskentelyä, mutta tekstin, ohjauksen ja visuaalisen ilmeen koin köyhäksi. Tunnustan niin kirjoittaneeni. Enemmänkin jäin miettimään sitä, miksi homopalstan pienen blogin kirjoittajan henkilöllisyys alkoi kiinnostaa. Entä jos olisin kuiskannut oman mielipiteeni ystäväni korvaan? Joutuisinko silloinkin sanoistani vastuuseen?

Pohdin myös sitä, kuinka viitekehys vaikuttaa vastaanottoon. Suhtauduin näkemääni Delilah-musikaaliin aivan eri tavalla ehkä sen takia, että se oli oppilaitoksen opiskelijan harjoitustyö. Mutta perustettaessa ihan omaa teatteria joutunee hyväksymään sen, että asioita suhteutetaan eri tavalla.

Eiköhän jokaisen teatterilaisen - ja varsinkin niiden, jotka ammattilaiseksi tahtovat - pidä hyväksyä sellainen tosiasia, että tekemisiä arvotetaan ja niitä kommentoidaan. Maailma aika usein sanallistaa näkemäänsä ja kritiikinsietokyky on asia, jota ehkä jokaisen täytyisi opetella.

Jäällä kävely avaa aina hauskoja ja erikoisia näkökulmia kaupunkiin. Vähän samanlainen tunne kuin silloin, kun ystävämme vei meidät kerran ylös tuomiokirkon torniin. Kuinka erilaiselta maailma sieltä näyttikään. Vaikka tiesi, millainen Turku on kartalla, se hämmästytti siltikin. Että Aninkaisten silta on muka tuolla, vai?

Tuomiokirkko rakennuksena tekee minuun aina suuren vaikutuksen. Pidän sen majesteetillisuudesta sekä eri aikakausien kerroksellisuudesta. Onneksi sitä ei missään vaiheessa restauroitu samalla tavoin kuin Uppsalan tuomiokirkkoa.

Aurajoen jääkansi oli vihdoin niin kestävä, että ihmiset uskaltautuivat sille kävelemään. Lauantaina mekin otimme koirun mukaan ja lähdimme kulkemaan jokea yläjuoksulle päin. Eläin oli ikionnellinen. Se ravasi käytännössä siksakkia joen toisen penkan muurilta toiselle, kävi tervehtimässä kaikkia vastaantulijoita ja varmuuden vuoksi kyräili jokaista hiihtäjää.

Tänäänkin pitäisi mennä teatteriin. Varasin pupulle ja minulle sekä sille sisarentyttärelleni, joka pääsi Turkuun lakia lukemaan, liput kaupunginteatterin Laulavat sadepisarat -musikaaliin. Sen jälkeen voisi mennä vaikkapa Suxessiin oluelle.

Muita matkalla sinne?

Eilinen Delilah-musikaali oli todella onnistunut lopputyöksi. Vaikka sisällöstä ei sen suuremmin noussut ylös teesiä tai julistusta, oli ihan pelkkää viihdettäkin kiva katsoa. Käsikirjoittaja Suvi Kanniainen oli mielestäni onnistunut paitsi ohjauksessaan, myös käsikirjoituksessa. Ainoastaan ihan lopun tapahtumat alkoivat olla dramaturgisesti puuroa, ikään kuin innostus olisi vienyt tarinaa eteenpäin, mutta yhtäkkiä olisi tullut ongelma, mihin jutun päättää.

Roolitus oli hyvin onnistunut. Hienoa, että rooleihin oli löytynyt oikean ikäisiä ja hyvin laulavia näyttelijöitä. Varsinkin Salla Närän esittämä pornokaupan paha puuma sekä Tarja Vuolan elämäpakoinen leskirouva lunastivat paikkansa.

Lavastus oli nyt sitä, mitä lopputyöbudjetilla saa aikaiseksi, mutta se mahdollisti sen, että ohjaaja Kanniainen oli uskaltanut ottaa tilaa rohkeasti käyttöön. Turhan usein ammattiteattereissakin lavastetaan koko päänäyttämö, mutta ohjaaja tuo silti kaiken tapahtuman etureunaan noin neljän neliön alueelle. Mielestäni likimain vain Juha Malmivaara on ainoa suomalainen ohjaaja, joka kykenee alistamaan kaiken tilan käyttöönsä.

Mielenkiintoista oli myös kappaleiden valinta. Kuusikymmentäluvun suomalainen iskelmä oli hyvin valjastettu kuvittamaan tämän päivän suomalaisen pornokaupan maailmaa. Varsinkin ensimmäisen näytöksen lopettava laulu Sirkusprinsessa oli liki veret pysäyttävä valinta. Samalla kun pornokaupan omistaja kertoo olevan ajan esitellä uusi sirkusprinsessa, intimihierojat joutuvat kauppaamaan itseään keski-ikäisille lihaville miehille. Lauluista ainoa kritisoitava on mielestäni vain loppukappaleen valinta, mitä ei pelastanaut sinänsä kaunis taustaprojisointikaan. Grande finalen pitää olla grande, eikä pienestä lurituksesta tule muuta kuin kiukkuiseksi.

Tänään pitäisi mennä katsomaan tutun kanssa Taideakatemiaan Delilah-musikaalia. Toivottavasti se on parempi kuin eilinen mahalasku.

Kävin tänään katsomassa Suomen Perinteisen Teatterin näytelmän Ranta. Jo teatterin nimi antikliimaksi; ikäänkuin ryhmä tahtoisi antaa katsojalle vakuutuksen siitä, ettei mitään tarvitse ajatella tahi pohtia. Valitettavasti esitys oli hyvin pitkälle sellainen.

Lava oli tyhjä yhtä kevyttä sohvaa ja paria irtotuolia lukuunottamatta. Missään ei ollut mitään katsottavaa; ei raakalautakorokkeessa, ei mustissa tilaa rajaavissa verhoissa, ei näyttelijöiden puvuissa. Puvustus oli itse asiassa todella tylsää, sillä aggressiivisella tytöllä oli rikkinäiset sukkahousut ja maiharit, ujo uskonnonopettaja oli taasen pukeutunut vakosamettiblaseriin ja slipoveriin. Hauska ajatus, jos tekee parodiaa. Mutta jos ei tee.

Mielestäni Paavo Westerbegin teksti on unettavan yksitoikkoinen. Asioita toistellaan ja minkäänlaista jännitettä ei tunnu syntyvän vaikka mikä olisi. Kun ohjaaja vielä alistaa näyttelijät seisoskelemaan paikoillaan ja pelkästään puhumaan monotonisen hitaasti isoista asioista, on näyttämö muuttunut puhumoksi. Liikettä ei ole, ei toimintaa. Näyttelijäntyö on rajattu klisheisiin; kun monologissa esiintyy sana 'minä', näyttelijä osoittaa itseään. Kun rytmitykseen kaivataan muutosta, näyttelijät on laitettu huutamaan. On - off. Joko - tai. Katsoja vaipuu sensoriseen deprivaatioon.

Ainoastaan loppukohtauksessa on hiukan potkua. Pilvi Hämäläinen ilmeisesti toimii ohjaajaa vastaan ja saa itsestään ulos uskottavaa ja vastaanotettavaa ilmaisua. On myös mielenkiintoista nähdä puhetta ja liikettä samaan aikaan. Näyttelijöistä myös Elina Väänänen omaa katsottavaa karismaa ja häntä olisi mieluusti seurannut enemmänkin. Muut keskittyivät seisomaan paikallaan ja lopun aikaa siirtelemään klaffituolia spotista toiseen.

Harvoin teatteri herättää minussa näin paljon ärtymystä. Ei voi kuin ihmetellä, onko tekijöillä ja varsinkin ohjaajalla vakaa aikomus vastakin periä yleisöltä rahaa tämäntasoisesta esityksestä. Minä en ainakaan aio maksaa.

Kävin viime viikolla Elixian s.w.a.t.issa. Jännittävää, kun armeijassa ollessani en sulkeisista pitänyt, mutta nyt toiminta oli ihan hauskaa. Tänään aloitin improvisaatiokurssilla. Muuten hauskaa, mutta muut ryhmän jäsenet ovat vähintään kymmenen vuotta nuorempia. Alkuun se oli hiukan häiritsevää, mutta hiljaksiin tunne alkoi hälvetä.

Improssa aion käydä vastakin. S.w.a.t.tia mietin hiukan. Jalat olivat aika hajalla seuraavina päivinä...