(Nuoren) opettajan varaventtiili

Ne yhdet ja ne toiset

Seiskaluokkalainen rasavilli poika aloitti kirjaesitelmänsä: "Niin kuin kaikki tietää, voidaan kaikki heteromiehet jakaa tarkalleen kahteen osaan sen mukaan mistä ne tykkää ja mihin huomio ekaksi kiinnittyy."

(Tässä vaiheessa opettaja meinasi alkaa nikotella, mutta päätti kuitenkin odottaa jatkoa.)

Oppilas jatkoi: "Jako on päivänselvä ja luonnollinen, nimittäin jako fudis- ja lätkämiehiin."


Kannanottamisen riemua

Kävin katsomassa Turun ylioppilasteatterin näytelmän Reviiri. Täytyy sanoa, että harvoin on nähnyt siinä paikassa sillä tavalla minuun visuaalisesti tehoavaa näytelmää. Takaseinän taulu oli hieno idea, joskin sitäkin olisi voinut tuoda enemmän esille, kuten myös toisen näytöksen roikkuvat tukit. Samoin näyttelijöistä löytyi käsittämättömän paljon energiaa, joka nosti esitystä siivilleen. Varsinkin Jaakko Kanniainen sekä Minna Sirkkilä olivat sen sortin esiintyjiä, joita tahtoisin kyllä seurata uudemmankin kerran.

Kuitenkin esityksen jälkeen minulla oli hiukan typerä olo. Koko liki kaksituntisen energiamyrskyn; kantaaottavuuden, mielipideputken, julistuksen jälkeen en vieläkään ymmärtänyt, mitä mieltä oltiin ja mistä asiasta. Tuntuu kuin koko juttu olisi tehty aiheesta, josta tekijäryhmällä ja varsinkaan käsikirjoittajalla ei ole minkäänlaista käsitystä ja johon heillä ei ole sen suurempaa kosketuspintaa. Kovasti oltiin asioista Jotakin Mieltä, mutta vaikutti, että mieltä oltiin vain siksi, että jotakin mieltä kuuluu olla. Ei sen enempää.

Mitä yhteyttä voi valtion maksamalla opintorahalla opiskelevilla olla raskaassa työssä puurtavien duunareiden kanssa? Olisiko Mannerheim-masturbaatio tullut ollenkaan mukaan ilman lähivuosien Mannerheim-kuvan romuttamista? Sehän tuntuu olevan nuorten teatterintekijöiden suosikkikohde juuri nyt... Jo pelkästään osa nuorten yllä olevista työhaalareista, vöillä aistikkaasti uumalta kiristetyistä, vaikutti falskilta, kun nyt todennäköistä on se, ettei yksikään heistä ole koskaan tehdastyötä tehnyt...

Älkää ymmärtäkö väärin; en toki tarkoita sitä, että näyttelijän täytyisi olla esittämänsä alan ekspertti, ei toki. Mutta soisin edes jotakin tietoa ja kosketuspintaa sen suhteen, mistä puhutaan. Voiko parikymppinen, suojattua elämää elävä taideopiskelija ihan oikeasti tehdä näytelmän viisikymppisen rasvakouran elinolosuhteista? Sujuisiko uskottavammin näytelmä parikymppisen taideopiskelijan elämästä ja sen odotuksista?

Jollakin tavalla näytelmää hallitsi myös runsaudenpula. Tuntuu kuin lopputyöhön olisi karisteltu jokainen ajatuksenpoikanen, joka ohjaaja-käsikirjoittajalla on opiskeluajalla ollut. Niinpä juttu hyppii vimmatulla vauhdilla asiasta toiseen ja Jotakin Mieltä ollaan koululaitoksesta, markkinataloudesta, tuottavuudesta, uskonnosta ja monista muista osa-alueista. Ehkä jotakin olisi kannattanut jättää välistä ja keskittyä jäljelle jääneisiin syvemmin. Ja ehkä se banaani-idea ei oikein kantanut noin pitkään...

Pidän siitä, että esityksen jälkeen minulle jää kysyvä olo. Niin kuuluukin olla; esityksen täytyy olla haastava ja osin todella vaikeakin. Mutta mistä olo syntyy, on sitten asia erikseen. Nyt en osannut olla jutun kanssa en samaa enkä eri mieltä, sillä en ymmärtänyt, mitä sillä tahdottiin sanoa. Ja mistä asiasta.


Luonnollisesti juuri niin

Ja tietenkin, tietenkin minä nikkaroin tälläkin viikolla pupun kanssa. Lauantaina pupu meni mehiläiskurssille ja minulla oli luppoaikaa viitisen tuntia. Pidin kiirettä ja sain kuin sainkin pupun yllätettyä saamalla kattorakenteet valmiiksi. Ne pitää vielä käsitellä valkoisella puunsuojalla ennen kennolevyjen asentamista, sillä muuten tumma puu kuulemma kerää niin paljon auringon säteilyä, että se haurastuttaa muovilevyt rikki.

Sunnuntaina tehtiin pupun kanssa päädyt valmiiksi. Mielestäni tuo puolipyöreä ikkuna on aikas hieno tuossa päädyssä! Oikealla näkyvä pääty on viime syksyllä valmistunut viherhuone, jossa jo nyt auringonpaisteella lämpötila nousi jopa pariinkymmeneen asteeseen. Kelpasi siinä taukoa pitää ja nauttia punssia sekä nauttia lämmöstä ja hyvästä seurasta.


Sans souci

Maalla unohtuvat aina kaikki harmit. Tänä perjantaina pupu pääsi paljon aiemmin töistä, joten hän oli pakannut auton ja tuli minua koululle vastaan. Niinpä me lähdettiin matkaan puolenpäivän jälkeen huikaisevassa auringonpaisteessa. Ja illalla riideltiin.

Mikä siinä on että näemmä työviikon jälkeen on alkuun hermot pinnassa. Ei me koskaan kinata mistään isosta asiasta - ei, pitääpä vain hiukan ikävästi lohkaista toisen toiminnasta, jättää vastaamatta viattomaan kysymykseen tai tahallaan ymmärtää toistaan väärin. Kai se on jonkinlaista väsymyksen purkautumista. Onneksi meillä on tapana sanoa suoraan, kun sietokyky täyttyy. Muutamia kavereita katsellessa ihmetyttää se, kuinka paljon toinen suostuu ottamaan paskaa niskaansa. Meillä aika äkkiä jompikumpi kertoo: "Ei mulle saa sanoa tuolla lailla."

Mutta kaikki eripura katosi aika nopsaan ja yhdessä ryhdyttiin lämmittämään saunaa ja tekemään ruokaa, jonka minä pilasin ylenpalttisella pippurin käytöllä.

Lumen määrä ihmetyttää. Navetan katto oli tipauttanut kuormansa alas ja nyt puuliiteriin on kovin vaikea päästä. Mutta toisaalta, kerrankin on joku yhteinen puheenaihe, jolla voi aloittaa keskustelun täysin tuntemattomienkin kanssa. Samoin on helppoa mennä kyläilemään naapureihin, kun jutustelun voi aina aloittaa sillä, kuinka "tultiin katsomaan, miten teidän navetta/sauna/kärryvaja/liiteri kestää".



Joku oli varmaan panetellut Josif K:ta, sillä eräänä aamuna hänet pidätettiin

Minua on oikeastaan harmittanut koko viikon.

Viime viikon torstaina vararehtori tuli vaihtamaan muutaman sanan. Hän kertoi, että eräs työkavereistani oli tullut kertomaan hänelle, että minä julkaisisin Facebook-statuksessani sellaisia tietoja oppilaista, huoltajista sekä koulun toiminnasta, joita siellä ei saisi julkaista.

Häkellyin ihan enkä tiennyt mitä sanoa. Seuraavaksi minulla oli hyppytunti ja kahlasin läpi kaikki statuspäivitykseni. Valtaosa työhön liittyvistä päivityksistäni on luokkaa "Aboa menee opettamaan konditionaalia" tai "Aboaa harmittaa, kun luokka ei ollut tehnyt kirjaesitelmiään". Ainoa, missä millään tavalla viitattiin yksittäiseen tapahtumaan oli päivitys "Aboa selitti kiukkuiselle huoltajalle, miksi ei voi antaa lapselle jokaviikkoista tukiopetusta". Ei muuta.

Olen todella tarkka facebook-päivitysten kanssa. En missään nimessä kirjoita sinne puoliakaan niistä asioista, joita kommentoin nimimerkin takaa täällä. Lisäksi pidän aika kovaa rimaa siinä, keitä hyväksyn ystävikseni, ja raja meneekin yleensä siinä, olisiko minun mahdollista soittaa ja kysyä ko. ihmistä kahville. Oppilaita tai huoltajia ei kavereina ole.

Printtasin kaikki päivitykseni ulos ja vein ne vararehtorille, joka lupasi kurkata ne läpi. Sen jälkeen päivitin statukseni kiukkuisena ja kerroin tapahtuneesta. Seuraavana päivänä olinkin saanut yksityisviestin. Sen oli lähettänyt se opettaja, joka oli asiasta vararehtorille kertonut. Hän pysyi kannassaan ja puolusti ilmiantopäätöstään sillä, että kukaan ei koskaan tiedä, kuka statuspäivityksiäni pääsee vaikka kaverin koneelta kurkkaamaan (täysin totta); sillä, että työkaverit ymmärtävät, kenestä oppilaasta on kyse (joka tapauksessahan opettajainhuoneessa puhutaan oppilaiden työskentelsytä ja sen tukemisesta) sekä sillä, että en aina kommentoi työtäni positiivisesti.

Herrajumala. Kuuluuko minun ihan oikeasti vapaa-ajalla sosiaalisessa mediassa kommentoida vain kivoja juttuja kouluelämästä? Eikö minulla ole sananvapautta kertoa omista tuntemuksistani ja vaikutelmista? Siitä, että luokkakoot ovat isoja ja huoltajat vaativat paljon?

Ja miksi työkaveri ei kertonut minulle suoraan, jos tilanne harmitti? Siitä olisi ehkä saanut hedelmällisen keskustelun aikaiseksi. Kun hän otti mukaan työnantajan edustajan, juttu siirtyi mielestäni seuraavalle tasolle. Kun lisäksi maanantaina kysyin vararehtorilta, oliko hän printtiäni katsonut, hän sanoi, ettei ota niihin kantaa. Eli minun työskentelyäni sekä ammattitaitoani ja eettisyyttäni arvostellaan ja minun oletetaan julkaisseen salassapidettävää tietoa, mutta kun yritän esittää jotakin puolustuksekseni, ei sitä kommentoida. Eikö minulla ole oikeuksia tässä asiassa ollenkaan? Kävikö Kafka kylässä meilläkin?

En ole vielä silmäkkäin nähnyt tätä työkaveria, mutta en oikein tiedä, miten häneen suhtautua. Hän on ollut minusta oikein mukava ja hauska, mutta en voi jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. En myöskään tiedä, olenko omassa mielessäni paisutellut asiaa liikaa, mutta harmituksen määrä on aika kova.


Pörinää

Pupu on ollut käsittämättömän aktiivinen viime aikoina. Syksyn minä mutisin sille, että jotakin pitäisi harrastaa, aikuisen miehen. Nyt keväällä se sitten ottaa vahingon takaisin oikein kunnolla.

Viimeisin, mihin pupu meni mukaan, on mehiläiskasvatuskurssi. Jo aiemmin olimme ajatelleet sellaista mahdollisuutta, mutta vasta viime kesänä nähdessämme tuttujen palavasilmäisen innostuksen, pupu innostui kovasti ja - rehellisyyden nimissä - minäkin vähän.

(Meistä kahdesta minä olen aina ollut hitaampi innostumaan, vaikka pupu on oikeasti hämäläistä perimää. Minun täytyy koillismaalaisittain tuumata ja ajatella ja pohtia asiaa niin, että sitten, kun olen päätöksen tehnyt, olen suunnitellut etenemisjärjestyksen, yksityiskohdat ja aikataulun jo valmiiksi. Yleensä vaan asian etsikkoaika ja pupun innostus ovat silloin jo kaukana menneisyydessä.)

Mutta nyt siis olisi aikomus pitää omia mehiläisiä ensi kesänä torpan puutarhaa pölyttämässä. Viereisessä kylässä asuu mies, joka mehiläisiä hoitaa ja mietin, että olisi kivaa saada hänet tuomaan yksi pesä pihaan ensimmäiseksi kesäksi, niin että asian opettelu toimisi vähän niin kuin mestari ja kisälli -periaatteella. Seuraavana kesänä sitten voisi hommata omat pörriäiset ja kokeilla homman toimimista ihan itse.

Jokohan pitää etsiä netistä baklavan leivinohjeita?



Määrä

Lumen määrä on ihan käsittämätön. Pohjoisen ihmisenä olen tottunut enempäänkin, mutta näillä etelän savimailla en ikinä ole nähnyt näin paljoa lunta. Onneksi viikolla on ollut suojaa, ja peltikatot olivat ehtineet ravistaa lumet niskoiltaan. Hiukan jännitän aitan pärekaton puolesta. Se kun ei osaa heittää ylimääräistä painoa päältään.


Rauhaisaa

Oltiin torpalla pupun kanssa ihan kahdestaan. Naapurit eivät olleet omalla mökillään, joten saimme olla ihan kahden kesken. Rauha oli rikkumaton ja luonto kaunis. Päivisin oli lämmintä ja paistoi aurinko mutta öisin pakkanen laski yli kahteenkymmeneen asteeseen. Talo nitisi ja paukahteli lämpötilanvaihtelusta.

Lauantaina sain pupun hiihtämään. Kävimme vierailulla naapuritalolla, jossa asuu eläkkeelle jäänyt raumalainen pariskunta. Koska suora peltotie sinne oli kinostunut umpeen ja kiertotie olisi ollut pitkä, kaivoimme navetasta esiin vanhat puusukset ja hiihtelimme pitkin tienpohjia ja metsäkulmia kyläilemään. Vanha pariskunta oli mielissään yllätysvieraista ja pidimme käsittämättömän nopeana sitä, kuinka lyhyt aika on ulko-oven avaamisesta kahvin tippumiseen.