Kävin tänään katsomassa Suomen Perinteisen Teatterin näytelmän Ranta. Jo teatterin nimi antikliimaksi; ikäänkuin ryhmä tahtoisi antaa katsojalle vakuutuksen siitä, ettei mitään tarvitse ajatella tahi pohtia. Valitettavasti esitys oli hyvin pitkälle sellainen.
Lava oli tyhjä yhtä kevyttä sohvaa ja paria irtotuolia lukuunottamatta. Missään ei ollut mitään katsottavaa; ei raakalautakorokkeessa, ei mustissa tilaa rajaavissa verhoissa, ei näyttelijöiden puvuissa. Puvustus oli itse asiassa todella tylsää, sillä aggressiivisella tytöllä oli rikkinäiset sukkahousut ja maiharit, ujo uskonnonopettaja oli taasen pukeutunut vakosamettiblaseriin ja slipoveriin. Hauska ajatus, jos tekee parodiaa. Mutta jos ei tee.
Mielestäni Paavo Westerbegin teksti on unettavan yksitoikkoinen. Asioita toistellaan ja minkäänlaista jännitettä ei tunnu syntyvän vaikka mikä olisi. Kun ohjaaja vielä alistaa näyttelijät seisoskelemaan paikoillaan ja pelkästään puhumaan monotonisen hitaasti isoista asioista, on näyttämö muuttunut puhumoksi. Liikettä ei ole, ei toimintaa. Näyttelijäntyö on rajattu klisheisiin; kun monologissa esiintyy sana 'minä', näyttelijä osoittaa itseään. Kun rytmitykseen kaivataan muutosta, näyttelijät on laitettu huutamaan. On - off. Joko - tai. Katsoja vaipuu sensoriseen deprivaatioon.
Ainoastaan loppukohtauksessa on hiukan potkua. Pilvi Hämäläinen ilmeisesti toimii ohjaajaa vastaan ja saa itsestään ulos uskottavaa ja vastaanotettavaa ilmaisua. On myös mielenkiintoista nähdä puhetta ja liikettä samaan aikaan. Näyttelijöistä myös Elina Väänänen omaa katsottavaa karismaa ja häntä olisi mieluusti seurannut enemmänkin. Muut keskittyivät seisomaan paikallaan ja lopun aikaa siirtelemään klaffituolia spotista toiseen.
Harvoin teatteri herättää minussa näin paljon ärtymystä. Ei voi kuin ihmetellä, onko tekijöillä ja varsinkin ohjaajalla vakaa aikomus vastakin periä yleisöltä rahaa tämäntasoisesta esityksestä. Minä en ainakaan aio maksaa.
