Vihaan verikokeita. Olen aina vihannut verikokeita. Tulen aina vihaamaan verikokeita. Verikokeet ovat saatanasta. Ainakin.
Minua ei veri ole koskaan pelottanut. Jos jostakin vuotaa veri, tyrehdytetään. Ei siinä sen kummenpaa ole. Enkä pelkää neulojakaan; kun saan rokotteen, katson asiaa enemmänkin kiinnostuneena. Mutta kun yhdistetään veri ja neulat, alan kirkua. En ymmärrä syytä siihen. Minulla ei ole mitään reaalista syytä pelätä tapahtumaa, mutta pelkkä ajatuskin saa sydämen lyömään synkooppia.
Ja tänään piti käydä liruttamassa kahdeksan (!) putkilollista verta, kun lääkäri tahtoo tarkistaa, olisiko minulla keliakia. En ole kahteen yöhön nukkunut kunnolla; sunnuntain vastaisena yönä näin verikoeaiheisia painajaisia, joissa lääkäri viilteli valtimoitani auki ja hoitajat kiidättivät hänelle laakeita maljoja, joihin valuva veri kerättiin. Tänä yönä heräsin kesken kaiken, enkä enää saanut unta, ja koko työpäiväkin meni aivan sumussa.
Sanoin laboratorioon tullessani laborantille, että pelkään ja olen niin jännittyneessä tilassa, että kirkuisin kohta. Hän oli hyvin ystävällinen ja auttavainen ja myötätuntoinen; ehkä hiukan liikaakin. En voi sietää, että kun raavas mies kertoo aikuiselle naiselle pelkäävänsä jotakin (pikku) juttua, tämä ottaa heti pikkukakkosjuontajan asenteen ja muumipeikkomaiset sanankäänteet. Että ihan pikkupikkusen se nipistää, mutta jos vain ajattelee Muita Asioita, niin koko hommeli on aivan tuota pikaa ohi ja sitten ilokin pilkistää silmään taasen. Minusta on kiva, jos hoitaja ymmärtää jutun ja toimii varovaisesti, mutta koska minä yritän olla taantumatta lapsen tasolle, ei hänenkään pitäisi. Miten tällaiset ihmiset suhtautuvat aikuisen miehen isompiin vastoinkäymisiin? Että itkaisepa nyt oikein höpöt karpalokyyneleet, kun äityliinisi kuoli, mutta sieltä se pilvenlogalta heiluttaa tällä lailla että heeiheei...
Täti siis laittoi minut pitkällee, etten kuulemma muksahtaisi maahan (huomaa sanavalinta) ja saikin pistettyä oikein varovasti ja niin, ettei paljon tuntunut edes. Mutta toisen tuubillisen jälkeen hän totesi, että neulaa täytyy liikuttaa hiukan. Hän pyöräytti neulaa suonessa, mikä tuntui jännittävän miehen mielestä aikas pahalta. Yhden tuubin jälkeen hän kertoi, että suoni pakenee niin kovin neulaa, että koko piikki on otettava irti ja pistettävä uusiksi. Lisäksi hän joutuu pistämään käsivarren toiseen suoneen, sivusuoneksi hän sitä kutsui, joka on hiukan arempi ja johon pistäminen saattaa sattua. Ja johon pistäminen sattui.
Nyt on koko käsivarsi turta ja arka ja inhoan verikokeita - jos mahdollista - vieläkin enemmän. Ainoa lohdutus oli se, että laboranttikin oli aika kauhuissaan siitä, että juuri sen potilaan kohdalla, joka itse kertoo pelkäävänsä, joutuu vääntämään ja kääntämään ja nytkyttämään ja piikittämään uudelleen.
Mikä siinä on? Kun ei se kipu rehellisesti sanottuna ole kovinkaan kummoinen. Mutta miä sen pelon aiheuttaa? Ja miten siitä oppisi pois?
6 kommenttia
Nermal
27.10.2008 14:39
Kyllä verikokeisiin ja pistoksiin tottuu hämmästyttävän hyvin.
Itselleni neulat ja verikokeet olivat lapsena todellinen paniikin kohde. Jännitin pistoksia ja näytteenottoja aivan kamalasti. Kävi kuitenkin niin, että sairastuin diabetekseen. Sen jälkeen olen käynyt verikokeissa vuodattamassa 2-5 putkellista aina 3 kk välein. Lisäksi pistän päivittäin insuliinia 5-8 kertaa ja otan itseltäni verikokeita 3-5 kertaa päivässä. Tätä jatkuu niin kauan kuin Suomessa on julkisrahoitteinen terveydenhuolto tai vaihdan muusta syystä hiippakuntaa. Ja usko tai älä, niihin piikkeihin tottui muutamassa viikossa. Parin kuukauden pistelyn jälkeen niistä ei ollut enää moksiskaan, ja nykyisin voin vilpittömästi sanoa etten aristele minkäänlaisia piikkejä lainkaan. On hankala sanoa, miten sellainen ihminen voisi opetella olemaan pelkäämättä niitä, joka joutuu piikitettäväksi vain satunnaisesti. Luulen, että piikkien pelko (ja veren näkemisen pelko) on hyvin pitkälti psykologinen ilmiö, jonkinlaista primitiivistä itsesuojeluvaistoa.
Ainoa mikä näytteenotossa joskus hirvittää, on pelko verenvuodon huonosta tyrehtymisestä. Pari kertaa on näytteenoton jälkeen käynyt niin, että kotimatkalla olen huomannut hihan olevan aivan veressä kun vuoto ei tyrehtynytkään kunnolla. Sekin on kyllä ollut isompi shokki kanssamatkustajille kuin minulle :)
kesäpoika
27.10.2008 14:51
Sen aiheuttaa varmaan jokin, mitä et muista.
Mä oon sairastanut kahta eri veritautia, ja kokeita on otettu niin paljon, että niille oli pakko turtua. Mutta tuo sun kuvaama ilmiö on kyllä muuten tuttu. Mullakin on erilaisia lääkäri- ja sairaalakammoja. Esimerkiksi se, että olen oppinut, että sytostaattihoidot oksettvat. Niinpä kun olin menossa hoitoon, aloin oksentaa jo matkalla. Pahoinvointi oli ihan todellista ja tuntui ihan samalle kuin se, joka lääkkeenantoa seurasi. Se että jokin on psyykkistä, ei todellakaan tarkoita, että se olisi jotenkin vähemmän todellista.
Lääkepaketeista mun ei kannata lukea sivuoireita ollenkaan. Saan ne kaikki, jos tiedän niistä. Ja saan ne oikeasti. Niin voimakkaina, ettei se ole pelkkää kuvitelmaa.
Mulla on myös empatiasairauksia ja -särkyjä. Jos joku ihminen kertoo itseään sattuvan jonnekin, kipu alkaa tuntua mussa muutaman minuutin viiveellä.
En oo vielä täysin selvillä siitä, miten aion selvitä kaikesta tästä ja tulevasta sairaanhoitajan työstä yhtä aikaa, mutta veikkaan että ekojen työharjoittelujen aikana, oon fyysisesti aika vetämättömissä.
Poisopettelusta: auttaisikohan se, jos käyt aptekista ostamassa kotiin ruiskun ja pari neulaa ja tutustut niihin ihan rauhassa. Mulla ainakin on muutamia ikäviä toimeenpiteitä odottaessa merkitystä jo sillä, että no nyt ne desinfioi ton kohdan, nyt se paperi rapisee, nyt se metelli kilahtaa, ja se kaikki kasvattaa kauhua tilannetta kohtaan, joka ei itsessään ehkä sitten kuitenkaan oo niin paha.
Mut on pienenä jouduttu pakottamaan luuydinnäytteisiin (joka kairataan luun sisältä) ja kaikki siihen liittyvät äänet, hajut, tuntemukset on potentiaalia kauhun aiheuttajia.
Tiedät itse, mitkä ne jutut juuri sulla on, jotka pelottaa. Jos se ei oo pelkkä ruisku, niin opettele pistäään appelsiinia. Opettele vetämään aplarista mehunäyte. Osta purkki verta ja sulata ja opettele veri-ruisku-yhdistelmään. En osaa neuvoa, mutta varmaan osaat itse.
Kaikille rokote ja neula ja pistoskammoisille ainakin oman neulan hankkiminen kotiin on auttava asia. Siitä tuleekin tuttu ja tylsä asia.
Lpasenakin on inhottavaa kun aikuiset lepertelevät, silloin tuntee oikeaa kauhua. Tuntuu, että tunne tulee vai ohitetuksi. Ja vielä pahempaa on se, kun on oikesti sairas ja kun tahtoo puhua kuolemankauhustaan, toiste vaan hössöttävät sinun hiljaiseksi..
No, mä tahdon hoitajaksi, kun tiedän niin tarkkaan asioita, joita kohti tahdon työssä pyrkiä.
Tuliko nyt liian pitkä vuodatus? En oikein tiedä, miten kukin bloggaaja suhtautuu kommentteihinsa.
kesäpoika
27.10.2008 14:52
Inhottavatko sua verisuonet? Ja sitten siksi on kamalaa kun niitä törkitään?
JPHki
27.10.2008 15:59
Eräs iäkkäänpuoleinen laboratoriohoitaja totesi kerran, kun työpaikalla kieltäydyin antamasta vaapehtoista verinäytettä tieteelliseen tutkimukseen, että miehet ne tätä aina pelkää. Jos katsoo taaksepäin ihmislajin evoluutioon, voisi ajatella, että miehillä veren näkeminen on liittynyt useimmiten vaaraan ja uhkaan, naisilla taas luonnolliseen kuukausittaiseen hedelmällisyyskiertoon.
Aboa
27.10.2008 22:30
Nermal, JP: Voi olla, että taustalla on jokin evoluutiopsykologinen juttu, mutta mä luulen, että syynä on se, että pentuna korvatulehduskierteen takia mun oikean korvan tärykalvo puhkaistiin 31 kertaa ja vasemman 28 kertaa. Että mulle neula tarkoittaa puhkaisua ja kipua. Se, että verikokeessa sellaista ei lopulta tulekaan, on toisarvoinen seikka. Ajatus pelottaa.
Kesäpoika: kiitos pitkästä kommentistasi. Älä pelkää, että 'vuodattaisit', siltä se ei tuntunut, vaan enemmänkin että joku ihan oikeasti kiinnitti huomiota siihen, että toista pelottaa. Ja kun kaupan päälle saa toimintaehdotuksia, olen entistä kiitollisempi. Ei mua verisuonetkaan mitenkään inhota. Pitänee ihan oikeasti ostaa neula ja tottua siihen. Vaikkei minua niin ne rapinat ja neulat ja muut siellä laboratoriossa kammota, vaan se, että sinne ylipäätään pitää mennä.
Druusi
27.10.2008 23:10
Muiden kokemuksista en tiedä...
minä, hoitoalan ihmisenä, pelkään verikokeiden ottoa siinä määrin, että pyörryn (tai ainakin olen sellaisessa tilassa, että labran täti katsoo parhaammaksi tuoda minulle pillimehua - joka kerta). Ei minulle tuota tuskaa pistellä muita - saati harjoitella muiden kanssa verinäytteiden ottoa (been there, done that), mutta joka kerta, kun minua kohti tuodaan neula, minulle tulee pakokauhureaktio. :)
Suosittelen seuraavalle kerralle, että menet apteekkiin ja ostat puudutusrasvaa (esim. Emla (R) ) ja laitat sen paikoilleen ohjeen mukaan. Okei, se tekee asiasta hieman hankalamman labran kannalta (supistaa verisuonia), mutta helpottaa huomattavasti Sinun oloasi siinä tilanteessa. :)