Olen ennenkin kirjoitellut siitä miten pidän vanhoista iskelmistä, 30/40/50 ja 60 –luvun jazzistakin, sellaisesta melodisesta musiikista yleensä. Tai vaikka niin kuin ABBA: Hyvistä lauluäänistä ja puhtaasti esitetyistä lauluista. Myös uudempi tämän henkinen musiikki miellyttää eli itse asiassa levytyksen iällä ei niin ole väliä. Tykkään myös Pinkistä, Anastaciasta, Robbie Williamsista ja monesta muusta. Ja myös hevistä…itse asiassa makuni on aika monipuolinen.
Vanhat iskelmät ja niiden esittäjät kuten vaikkapa Doris Day, Nat King Cole, Laila Kinnunen tai Olavi Virta kuitenkin tuntuvat jotenkin paremmilta, puhtaammilta ja oikeammilta kuin vaikkapa Madonna tai Ricky Martin.
En ihannoi sinänsä mennyttä aikaa, en ajattele että 50-luku olisi mitenkään aikakausi, jolla haluaisin elää. Mutta aikakauden rakennukset, huonekalut, muotoilu miksei muotikin tuntuvat silmään joten klassisilta. Ja viihde elokuvat ja musiikki - jotenkin turmeltumattomilta. Kyse on varmaankin ihan tavallisesta "kulta-ajan" ihannoinnista, mennyt aika, jolta ei ole kokemuksia tuntuu omaa elettyä elämää puhtoisemmalta.
Doris Day, Laila Kinnunen ja Olavi Virta ovat siinä mielessä hyviä esimerkkejä, että he kaikki esiintyivät myös elokuvissa, laulajanuransa ohessa. Doris Daysta on jopa vaikea sanoa kumpi oli hänen pääuransa. Laulut ovat ehkä kestäneet aikaa paremmin kuin elokuvat, tosin niitäkin on kiva katsella…juuri sitä puhtoista 50-lukua, joka ei ollut totta edes silloin. Doris Daylla oli ja on kait edelleen puhtoinen imago, aikanamme kaiketi Britney Spears jaksoi pitää aikansa neitsyt-imagoa, kunnes sitten antoi mennä ihan kunnolla. Groucho Marx toki totesi aikoinaan Doris Daysta
“I've been around so long, I knew Doris Day before she was a virgin.”
Moniin nykylaulajiin verrattuna Doris Dayn tulkinnat ja ääni ovat kuitenkin aivan ylivertaisia, niitä parhaimpia vaan harvoin kuulee radiossa, missä yleensä soi que sera, sera, joka Oscarista huolimatta ei minusta ole hänen parhaimpia levytyksiään.
Laulavia ja tanssivia filmitähtiä on toki ollut paljon ja heitä on mahdotonta laittaa paremmuusjärjestykseen eikä onneksi tarvitsekaan. Musikaalien kulta-aikaan 30-50-luvuilla musikaalielokuvia tehtiin vuodessa varmaan kymmeniä. Suurin osa niistä on samanlaista tusinatuotetta kuin mitä meillä tehtiin 50- ja 60-luvuilla esim. Laila Kinnusen ja Olavi Virran suosion päivinä heidän ympärilleen.
Ja kaikkien musikaalitähtien ei ole tarvinnut osata laulaa itse, toki se pyrittiin salaaman yleisöltä ja välillä heiltä itseltäänkin. Esim. Rita Hayworth ei itse laulanut elokuvissaan, mikä johti kiusallisin tilanteisiin sitten julkisuudessa. Myöskään Audrey Hepburn ei laulanut Elizana My fair Ladyssa eikä Natalia Wood West side storyssa. Nykyään laulavilta näyttelijöiltä ei vaadita ehkä ihan yhtä hyvää laulutaitoa, vaan hyväksytään sekin, että ääni ja laulutaito on vaatimattomampi, kuten vaikka Nicole Kidman Moulin Rougessa. Myös Marilynin korkeat nuotit Diamond’s are a girls best friendsissä ovat lainatavaraa. Mutta haittaako se elokuva tai musiikkinautintoa?
Hyvin tehdyt vanhat musikaalit ovat ihania ja Suomessa ei livenä pääse moista kokemaan, joten valkokangas on paras Broadwayn ja Lontoon korvike. Itse asiassa musikaalin sopiikin olla kaikenpuoleen juuri jostain menneeltä ajalta, voi ainakin leikkiä ajatuksella, että joskus elämä oli sellaista ruusuilla tanssimista, vaikka tietääkin, että se ei ole totta.
Tässä en edes päässyt suureen Zarahiin asti...
