rusinatonta pullaa

Lapsuudenkodissani noudatettiin monia perinteitä, joita vanhempani uskoakseni vieläkin noudattavat. Monet näistä perinteistä liittyivät juhlapyhien viettoon, niinpä esimerkiksi itsenäisyyspäivänä mentiin kirkkoon ja sankarihaudoille pukeutuneina enemmän tai vähemmän hautajaisvaatteisiin. Näitä perinteitä leimasi äidin tarve tehdä asioita "oikein" siten kuin "kuuluu tehdä". Hän oli ja varmaankin edelleen on se, joka määritteli oikean tavan kulloisessakin tilanteessa.
Sanomattakin on selvää, että myös pitkäperjantaita vietettiin. Tosin se "viettäminen" olikin sitten lähes epäviettämstä. TV:ta ei saanut katsella, paitsi jos sieltä olisi tullut jotain uskonnollista ohjelmaa, jumalanpalveluksen seuraaminen televisiosta ei kuitenkaan tullut kyseeseen, siinä oli jotain vulgääriä muistaakseni. Radiota koski samat säännöt, paitsi että radiojumalanpalvelukset olivat ok. Musiikkia ei saanut kuunnella, lukuun ottamatta passioita tai virsiä. Leikkimisen piti olla hiljaista ja mielellään piti lukea kirjoja, mutta ei sarjakuvia. Ylipäänsä kaikki viihde oli kiellettyä. Ruokaa ei juurikaan valmistettu, se oli tehty etukäteen. Mitään kotitalousaskareita ei siinä huushollissa luonnollisestikaan tehty, eikä muuten tehdä edelleenkään pyhäisin, paitsi mökillä, missä on eri säännöt…Lapsena en muista, että olisin edes kysynyt miksi näin tehdään, olin kiltti tai auktoriteettiuskoinen lapsi enkä kyseenalaistannut. Sitä paitsi äidin tavallisin perustelu oli aina että asiat "kuuluu" tehdä (hänen tavallaan). Teininä ehkä kyseenalaistin mutta tyydyin kohtalooni: kavereita ei saanut nähdä, ei soitella, ei katsoa telkkua ja musiikkia kuuntelin "salaa " korvalappustereoilla.
Tämä tuli taas mieleen, itse asiassa jo eilen. Tulin töistä kotiin ja lähdin hoitokoiran kanssa pitkälle lenkille ja ja sitten oli vielä käytävä kaupassa ja olisi pitänyt imuroida. Jaksoin kaiken muun, mutta imurointi jäi. Lisäksi olen suunnitellut tänään leipovani ja ruokaakin pitää laittaa. Perinteet aiheuttavat välillä paineita ja toisaalta välillä niiden noudattaminen on ilo ja niistä saa jopa sisältöä juhlapyhiin. Mutta ne aiheuttavat myös syyllisyyttä. Leipominen ja ruuanlaitto eivät aiheuta minussa (enää?)syyllisyyttä, mutta imuroiminen on siinä rajoilla. Mattoja ei tulisi mielenkään viedä ulos juhlapyhinä tai edes sunnuntaina, ja pyykkikonekin saa tänään pitää lepopäivän.
Olen jo ohittanut sen iän, jolloin kapinoidaan vanhempien käytäntöjä vastaan, joten nyt mietin mikä osa minusta itsestäni haluaa noudattaa lapsuudenkotini perinteitä, ja mitkä ovat minun ja Nassun yhteiset perinteet. Kun muuttaa yhteen toisen kanssa, kuljettaa paljon erilaista kuormaa mukanaan, henkistä ja aineellista. Kuten monet huonekalumme ja astiamme, myös osa käyttäytymisnormeistamme tulevat isoäidin kotoa, tiedostimme sitä tai emme. Perinteiden noudattaminen perinteiden vuoksi on kuitenkin jotain mitä itse en tahdo tehdä. Meillä ei myöskään ole ketään, jolle siirtää näitä perinteitä, joten sikälikin olemme täysin vapaita tekemään niin kuin haluamme. En kyllä haluaisi lapsillenikaan siirtää perinnettä noudattaa perinteitä perinteiden noudattamisen vuoksi.
Eli pullataikinan tekoon, ruuanvalmisteluun ja hiekat imuriin, puhtaassa kodissa täydelä vatsalla voi sitten miettiä lisää perinteitä. Ja perinteiden sylttytehtaalle ei ole asiaa ennen sunnuntaita. Mutta silloin kaikki on hyvin, ylösnousemus on tapahtunut ja on ok olla iloinen ja seurustella sukulaisten kanssa. Hassu sanonta poimia rusinat pullasta kuvaa ehkä suhdettani perinteisiin. Skippaan ikävät osat ja keskityn positiiviseen. Niin tekee nassukin, mutta hän kyllä syö pullansa ja jättää rusinat minulle.