Synnymme varmaankin vapaina ennakkoluuloista, mutta varsin nopeasti pieni lapsi imee ympäristöstään käyttäytymismallit ja sitä myöten erilaisia normeja ja käsityksiä miten suhtautua uusiin tilanteisiin ja ihmisiin. Vaikutteita antavat vanhempien lisäksi myös muut aikuiset ja aika pian myös toiset lapset. Se miten nämä ympäristön käsitykset ketäkin muovaavat on toki yksilöllistä.
Käsitykset oikeasta ja väärästä, sallitusta ja kielletystä ovat pitkälti kulttuurisidonnaisia, mutta varmaan jotain yleispäteviä eri kulttuurit läpäiseviä normejakin on. Tosin on vaikea keksiä ihan äkkiseltään sellaisia. Moni asia, joka nykyisin tuomitaan meillä ankarasti, on joskus saattanut olla ihan tavallista, kuten vaikkapa vastasyntyneen surmaaminen, ihmisuhrit jumalille jne. Ihmiselämän ainutkertaisuuden ja yksilöllisyyden arvostuskin taitaa olla kuitenkin aika modernia. Naisen tai lapsen elämä ei ole ollut samanarvoinen kuin vapaan miehen, orjasta puhumattakaan.
Joten asiat, jota pidämme luonnollisina ja normaaleina, ovat enemmän tai vähemmän sopimusten ja sosiaalistamisen tulosta. Sen tunnustaminen, että ei ole mitään luonnonlakeja, joihin moraalikoodistomme perustuu, auttaisi varmaan hyväksymään erilaisuutta tai auttaisiko?
Minulla on ennakkoluuloja – en esimerkiksi mielelläni mene lähiöostarin tuntemattomaan keskikaljabaariin tai maaseutubaariin, jokin ääni sisälläni sanoo minulle, että sieltä löytyy homonhakkaajapersu.
Toinen ennakkoluulon kohde on venäläiset, vaikken oikeastaan tunne ketään. Ennakkoluuloni on ehkä peräisin jostain talvisodan kertomuksista tai kaikuja vieläkin vanhemmilta ajoilta. Isoviha, pitkä viha…löytyyhän näitä kertomuksia venäläisten julmuudesta suomalaisia kohtaan.
Osa karjalan evakoista ja heidän jälkeläisistään tuntee edelleen katkeruutta kotiseutujensa anastamisesta, mikä ruokkii ennakkoluuloja. Mutta onko näillä menneisyyden vääryyksillä mitään relevanssia enää? Milloin on aika antaa anteeksi ja unohtaa? Suurin osa suomen karjalaisista evakoista polveutuu savolaisista suvuista, jotka asettuivat Karjalaan vasta ns. ruptuurisodan jälkeen 1600-luvun puolivälissä. Silloin alkuperäiset ortodoksiset asukkaat lähtivät ennennäkemättömään joukkopakoon Venäjälle, protestanttista vainoa pakoon. Siitä sai alkunsa ns. Tverin Karjala.
Kenelle siis maa kuuluu, kuka on sen oikea omistaja? Amerikan alkuperäiskansojen mukaan maata ei voinut omistaa, se on meillä vaan lainassa. Olisko tästä filosofiasta avuksi katkeroituneille ihmisille?
Elämä ilman ennakkoluuloja on varmaankin mahdotonta, on mahdotonta sulkea pois aiemmat kokemukset ja vaikutelmat ja kertomukset, mutta voisiko silti suhtautua jokaiseen ihmiseen yksilönä, avoimin mielen. Ilman että lokeroi tämän persuksi, mamuksi tai homoksi?
Voisinko itse toimia näin, mennä lähiöbaariin tai lätkämatsiin ja viettää iltaa rennosti?
9 kommenttia
martin
13.4.2012 19:26
Miettiessäni ennakkoluulojani huomasin, että en ole kaikkia isovanhempieni ennakkoluuloja omaksunut - heidän tarmokkaista yrityksistään huolimatta. Mielestäni siihen on vaikuttanut kotona saamani hyväksyntä ja rakkaus, haluan sanoa suuri rakkaus - äidin rakkaus lastaan kohtaan, siinä ja sen mukana vapaus. Toki olen myös itse joutunut miettimään ihmisten lokeroimista ja lokeroiden arvottamista kielen, seksuaalisen suuntautumisen ja uskon pohjalta. Syntymämme jälkeinen kehitys muovaa ennakkoluuloja ja -käsityksiä. En tiedä, onko ennakkoluulon puuttuminen a i n a hyvä asia...
Rokkihomo
13.4.2012 19:36
Luonnontieteessä, tietääkseni, ovat jonkunkin verran pohtineet että sellaiset ennakkoluuloihin verrattavat asiat kuin hämähäkkipelko, käärmekammo tai monien ihmisten inho limaisen oloisia ruokia kohtaan voisi olla evoluution kautta nykyään synnynnäistä.
Muutoin allekirjoitan kulttuurisidonnaisuuden huikean ison osan kaikenlaisessa ihmisten ajattelussa.
Helpotavan suuri osa ihmisistä, ihan oman kokemuksen mukaan, huomaa ihmisen yksilönä kunhan tutustuu sellaiseen. Sitä kautta, pienissä porukoissa ja kahdenkeskisissä kommunikaatioissa Sergeistä, Abdallahista, Reiskasta ja Rokkihomosta tulee ihmisyksilöitä.
Kauneuspilkku
14.4.2012 11:29
Ennakkoluulot ja ovat varmaankin hyvökin asia tai ainakin silloin kun ne ovat esim osa itsesuojeluvaistoa...mikä on terveen ja epäterveen ennakkoluulon raja? Sitä kait joutuu useinkin pohtimaan. Se, että näkee yksilön yksilönä on varmaankin avain toisen kulttuurin ymmärtämiseen. Voin yhtä hyvin olla innostunut kuin inhottunutkin ennakkoluuojeni vuoksi. Esim voin "rakastaa" kaikkea ruotsalaista ja "vihata" venäläistä. Rokkihomo: mäkin ajattelen että hämäkkikammo tai käärmepelko on sellaisia synnynnäisiä asioita, mutta onko sitten ihmiset, joilla näitä on lemikkeinä opettelleet sellaisen kulttuurin, että hämähäkit ja käärmeet onkin kavereita? Monissa kansantaruissa ja ainakin raamtussa käärmehän on pahan symboli, et onko sekin opittua? Tosin ehkä siksi, että ensin käärme on purrut ja osoittautunut vaaralliseski. Kaikkia kantapään ja evolution kautta opettua ei kannata tosiaan dissata pahana ennakkoluulona, moni niistä asioista on pitänyt meidät hengissä.
Rokkihomo
14.4.2012 12:24
Ja voi tosiaan olla ihan terveesti paikallaan pitää kiinni laukustaan ja varoa sanojaan vaikkapa romanijoukkion keskellä, mutta ohi tuollaisen tilanteen voi olla paikallaan miettiä miten tällaisestakin asiasta puhuu ja kenelle.
Torontosta
15.4.2012 02:40
"Minulla on ennakkoluuloja – en esimerkiksi mielelläni mene lähiöostarin tuntemattomaan keskikaljabaariin tai maaseutubaariin," Oletko niin nayttava, omalaatuinen gay etta pelkaat muita ihmisia? Mina olen useimmat ihmis lajit nahnyt ,kokenut, seurannut ja huvittunut. Meita on oikeasti kaikenlaisia. You know.
arosusi
15.4.2012 15:01
Onko erilaisuuden pelko synnynnäinen ominaisuus ihmisessä? Usein tuntuu siltä, että melkein ominaisuuden kuin ominaisuuden suhteen erilaisia ihmisiä opitaan sietämään vasta kokemuksen tai koulutuksen kautta.
Kauneuspilkku
15.4.2012 18:17
Ei, en ole niin näyttävä tai omalaatuinen gay - jotenkin vaan ne vähän kokemukset näistä paikoista on sitten muovannut käyttäytymistäni. Ja osittain kyseessä on siis ennakkoluulot. Itse asiassa olen aika tavallisen näköinen ja oloinen enkä suuremmin herätä huomiota luulisin. mMtta kyse ei olekaan ehkä siitä mitä olen tai miltä näytä, vaan miltä tilanteet ja ihmiset minusta tuntuvat. Niin, onko erilaisuuden pelko synnynnäistä tai hyvin varhain ympäristöltö omaksuttua käyttäytymismallia? En tiedä.
Aboa
16.4.2012 16:11
Olen huomannut tässä lähimmän viiden - kuuden vuoden aikana, kuinka paljon olin maailmasta rajannut itseltäni pois. Jostakin syystä olin rajannut esimerkiksi kaikenlaisen urheilun ja erityisesti joukkueurheilun, minkä tahansa joka liittyi sähköön, kaikenlaisen rakentamisen ja nikkaroinnin jne. Tunnistan itseni myös tuosta lähiöostarien kaihtamisesta. En tiedä, mikä on ollut rajaukseen syynä, homous vaiko muu, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se tuntuu järjettömältä. Varsinkin torpan ostamisen jälkeen huomasin, kuinka paljon nautin siitä, että saan tehdä asioita omin käsin; raudoittaa betonia ja kytkeä pistorasioita, pohtia miten meneekään porrakatkaisimen kaapelointi. Liikunta on nykyään kivaa, ja minua ärsyttää suunnattomasti se, etten aikoinani oppinut kunnolla jalkapalloa tai luistelemista. Pelaisin mielelläni sählyä kavereiden kanssa, jos vain osaisin.
Minäkin voisin kokeilla joku kerta lähteä lätkämatsiin ihan vaan siksi, että kokisin sen, mistä olen aina rajannut itseni ulkopuolelle. Kenties joku kerta ymmärrän mitä tarkoittaa paitsio.
Kauneuspilkku
17.4.2012 08:57
Aboa, minulla rakentamiseen ja tekniikaan liittyvien asioiden vähäinen, lähes olematon harrastaminen, liityy varmaankin epäonnistumisen pelkoon, kätevän isän kömpelön pojan syndroomaan jne. Mökin rakentamisen kautta olen oppinut siihen, että voin itse thedä kaikenlaista, jäljen ei heti tarvitse olla täydellistä, voi kokeilla eri vaihtoehtoja ja sitten olla iloinen siitä, kun saa tehtyä jotaikin riittävän hyvää. Todellakin tekemällä oppii. Urheilukilpailussa olen välillä käynyt katsojana, mm. yleisurheilua ja nyt salpausselän kisoissakin. Jostain syystä lätkäkatsomo on vaikuttanut pelottavalta.