Eipä taas ole tullut blogattua.
Syy ei ole ollut ajanpuute tai se ettei keksi kirjoitettavaa. Joka päivä lukee jotakin, kuule jostakin, joka herättää ajatuksia. Mutta on tuntunut siltä, että ne ajatukset eivät ole omia sen kun vaan edelleensiteeraan muiden oivalluksia. Omista arkipäivän puuhista en oikein jaksa kirjoittaa säännöllisesti, vaikka moni näyttääkin olevan kiinnostunut juuri sellaisesta.
Niinpä en ole blogannut.
Olin kipeänä kolme päivää ja kun tänään lähdin töihin, tuntui, etteivät varovaiset kävelyaskeleet, joita otin, olleet omiani. Muutamassa päivässä lihaskunto näyttää rappeutuvan niin, että jokainen askel tuntui aivan oudolta, siis todella tuntui jalkapohjassa, reisissä ja alaselässä, että kävelin. Yhtäkkiä tuttu pieni kävelymatka bussipysäkille vaikutti kovin pitkältä ja vähän jännittävältä matkalta. Muutamassa päivässä ympäristökin näytti muuttuneen: uusia kukkia oli noussut lähitalojen ja omankin pihan kukkapenkkeihin ja silmut olivat yks kaks auenneet suuriksi lehdiksi. Kevät oli tullut sillä aikaa, kun olin nukkunut ja nuokkunut sisällä.
Tajusin myös, että olen osa ympäristöäni sekä fyysistä että henkistä. Yhtä paljon kuin nuo horjakat askeleet todella olivat omiani, ovat myös ne ajatukset mitkä tulevat muiden kirjoitusten ja oivallusten pohjalta. En elä tyhjiössä eikä itsensä kanssa käydyt keskustelut vie ihmistä välttämättä kovinkaan pitkälle.
2 kommenttia
tellus
8.5.2008 19:49
Samoin täällä, outoa ulkoilla potemisen jälkeen. nivelsiteet rikki ja keho on ihan kummallinen, ulkona liikkuminen tuntuu pelottavalta kun oma tahti on paljon hitaampi kuin muden ja lihaksiin sattuu.
Torontosta
9.5.2008 02:08
Olet oikeassa,luulen etta arkipaivan niin monien tapahtumien kirjoittamiseta tuntuu ettei niista kukaan valita lukea. joka paivaista niinkuin viiime yon tappelu kadulla ja puukotus etta taytyi soittaa poliisit. (ja ne on aina mustia).