Tuntuu vähän siltä kun olisi tulossa kipeäksi, mutta ei nyt, juuri nyt ei ole aikaa, vaikka sitten ensi kuussa tai mieluiten joulun jälkeen : )
Sen siitä saa kun pyöräilee shortseissa ja t-paidassa, vaikka syksy tulikin. Todellakin - yhdessä yössä tuli syksy ja lämpötila putosi kymmenellä asteella.
Eilen olikin kiva katsella telkkua peittoon kääriytyneenä konjakkilasi edessä.
Sieltä tuli Rukajärven tie. En mitenkään fanita sotaelokuvia, mutta jotenkin halusin nähdä tuon leffan uudestaan ihan vaan historiallisena kuvauksena, maisemien ja muun takia.
Elokuva kuitenkin jostain syystä tuli kovin lähelle ehkä se johtui polkupyöristä, kun ne näyttivät ihan samanlaisilta kuin millä itse sotkin varusmiesaikana melkein viisikymmentä vuotta jatkosodan jälkeen.
Muutenkin varusteet olivat kyllä aika museokamaa intissä, mantteli, saappaat, jalkarätit…
Omasta varusmiesajastani en voi kyllä ylpeillä, armeija ei ollut mun juttu. En vieläkään oikein tiedä mikä siinä niin ahdisti. Ehkä se, että oli tietyllä tavalla jonkun hullun armoilla, joka saattoi halutessaan tehdä elämästäsi helvettiä. Niinpä olin vain sen pakollisen 8kk ja siinäkin oli puolet liikaa, ihan jos ajattelee koulutuksen kannalta.
Eilen kuitenkin mietin, että miten minä olisin pärjännyt sodassa parikymppisenä? Tai nyt? Olisinko ollut se, jonka fillari putoaa jokeen, joka hermostuksissaan ampuu siviilin ja pillittää peloissaan, kun pitää hyökätä? Olisinko seonnut ja alkanut raivota tai pyrkinyt luomaan ryhmähenkeä ja osoittanut uhrimieltä isänmaan puolesta?
Luulen, että parikymppinen minä olisi seonnut ja alkanut pillittää ja pudottanut fillarin ja kiväärin ja kaiken muunkin ensimmäiseen puroon ja pötkinyt pakoon. Nyt en tiedä, en kyllä edelleenkään haluaisi heittää henkeäni sotimalla, mutta toisaalta ehkä jonkinlainen velvollisuudentunto pitäisi kasassa, vaikka pelottaisikin niin helvetisti.
Maailma on muuttunut niin paljon 65 vuodessa, mutta silti soditaan. Joka päivä joku kuolee, joku pelkää kuolevansa, joku tappaa ja joku määrää toisia tappamaan. Vaikka juuri nyt tuntuu kaukaiselta, että joku hyökkäisi rajan yli, niin ei siihen mahdollisuuteen uskottu vuonna kolkytyhdeksänkään.
Ja minkä osan Suomea olisin valmis luovuttamaan nyt? Kenen pitäisi jättää kotiseutunsa?Lappilaisten, pohjoiskarjalaisten tai pohjanmaalaisten, helsinkiläisten? Miten nyky-Suomi kohtaisi evakkonsa? Ottaisimmeko avosylin vastaan?
En aktiivisesti haluaa Karjalaa takaisin, silti huomaan, että minusta sen luovuttaminen Neuvostoliitolle oli vääryys. Onneksi ihmiset saivat sentään muuttaa sieltä pois, koska kuten tiedämme hyvin ei Stalinin valtiossa käynyt vähemmistökansojen. Vaikka Venäjän uusi kouluopetus taas muuta väittääkin.
