Kauneuspilkku

Näytetään bloggaukset helmikuulta 2007.
Seuraava

Olkaamme siis suomalaisia...

Huomasinpa teknisen jutun tässä blogissa: jos korjaa kirjoitusvirheen, niin sepä tietysti päivittää blogin ikään kuin aktiiviseksi, vaikka mitään uutta ei olisi sanonutkaan. Ja kun noita virheitä riittää niin periaatteessa yhdellä blogauksella voisi jatkaa aika pitkään…

Tuli sitten katsottua Ruotsin euroviisukarsintoja. Hohoijaa-jaa. Aiemmin olen ollut vähän kade, että kylläpä siellä osataan tehdä suuri show. No joo. Halli oli toki suuri, mutta juontajan karisma ei sitten kyllä olisi täyttänyt edes Tohlopin studion vessaa. Ja ne jutut: jos tuntee syvää myötähäpeää katsoessaan ylen lauantai-illan viihdeohjelmia, niin se on kuitenkin pientä verrattuna ruotsalaiseen ”huumoriin”. Ja kyse ei ole siitä, ettenkö ymmärtäisi kieltä tai kulttuuria.

Entäs ne biisit. Viimekertaiset suomen biisit esim. Laura ja Jan Wilde & Rose avenue olivat paljon parempia kuin yksikään Göteborgissa nähty. Joten mitään syytä ei ole pistää päätään pensaaseen.
Ruotsalaiset voivat olla meitä kauniimpia ja ”eurooppalaisempia”, mutta mitään noin tasapaksua ei ole tullut katsottua pitkään aikaan…
Ja pakkohan sitä oli katsoa koko lähetys: ) (onneksi se oli nauhalla ja pystyi välillä kelaamaan kun ei kestänyt)

Tosin, kun katsoi Suomen missikisoja niin nolousaste kyllä nousi taas huippuunsa. Mistä nää niinku juontajat oli revitty? Sinänsä en kyllä ymmärrä missikisojen funktiota enää ollenkaan: miksi mitata jotain ulkoista kauneutta, jota voidaan nykyään niin monin tavoin korjailla. Ja mitä tarkoitusa nää ennalta läpikäydyt haastattelut oikein palveli. Kysymykseen: sulla on mielenkiintoinen harrastus joka toinen vastasi ”Joo elikkä, joo elikkä, joo elikkä.

Idolsin semifinalistit olivat sen sijaan yllättävän hyviä tai sitten viikonlopun muu tv-tuotanto oli laskenut odotukset jo niin pohjiin, että mikä tahansa napanöyhtä olisi nostanut tunnelmaa.

Ehkäpä täytyy taas keskittyä kunnon härmäjunttina vaan urheiluskaboihin : ) niin ja niihin ajankohtaisohjelmiin ja dokumentteihin, joita kaikki katselemme kyselyiden mukaan.


out

Blogissa voi helposti ”outata” itsensä tajuamatta edes, että tekee sen. Tosin minun blogillani ei ole kuin noin viiskyt lukijaa, joista suurin osa varmaan toisia blogaajia. Silti sitä miettii kuinka paljon itsestään kertoo.
En kuulu niihin, jotka haluavat julkisuutta ja kertovat kaiken mahdollisen mahdollisimman väritetysti ja eipä minun nykyisestä elämästä kovin kummoisia otsikoita revittäisikään. Entinen elämä Groucho Marxin kulunutta lainausta Doris Daysta mukaillen, ennen kuin menin naimisiin ja minusta tuli neitsyt, on toinen juttu.
Seksielämääni en halua julkisesti repostella, se kuuluu vain HöpöNassulle (pitäisiköhän Höpö ottaa tuosta pois?) ja minulle. Myöskään työpaikasta ei viitsi kirjoittaa sen oikealla nimellä. Ei siellä mitään valtiosalaisuuksia käsitellä, mutta voinpahan ainakin säilyttää illuusion itselleni, että olen siellä osittain kaapissa.
Mutta lukeekohan joku tuttu tätä blogia, tietäen, että kirjoittaja olen minä? Nassulle (nyt ilman höpöyttä!) olen maininnut, että aloitan blogin. Hän ei tainnut rekisteröidä sitä erityisesti ja minä en sittemmin ole mainostanut näitä kirjoituksiani. Jotenkin tuntuisi siltä, että tässä mun päiväkirja, lue!
Mutta tutut ja tuntemattomat, oikeasti kiva kun joku lukee! Koska turha teeskennellä, että kirjoittaisin vain itselleni julkista blogia, jota saa myös kommentoida. ( täällä on myös vaihtoehto ei julkinen ja ei kommentointia)
Silti en tiedä näistä tilastoinneista, että mitä virkaa on aktiivisimmat ja luetuimmat osioilla, ei kai tämä ole kilpailu?


Puhu ja pussaa

Onko Suomesta tulossa ”Amerikka”? Tai olemmeko jo? ”Amerikalla” tarkoitan nyt ilmiötä, jotka minusta ovat siellä tavallisempia kuin meillä tai Euroopassa yleensä. Tällä kertaa tätä ”pussaa ja kerro” –ilmiötä. Pääministerin morsiameksi julistautunut nainen päättää kirjoittaa reilun puolen vuoden suhteestaan kirjan ja pitää tiedotustilaisuuden, jossa julkistetaan kirjan kansi. Paikalla on enemmän tiedotusvälineitä kuin yleensä missään muualla. Mukaan lukien valtakunnan ykköslehden toimittajat sekä YLE uutiset, joissa tapahtuma myös uutisoidaan näyttävästi.

Kansa kerää adressia, jossa kyseistä henkilöä kehotetaan poistumaan julkisuudesta ja kustantaja miettii kuinka suuren painoksen kirjasta ottaisi?

Mikä ihme meitä vaivaa? Miksi ihminen haluaa repiä suhteensa palasiksi julkisuudessa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan? Varsinkin jos kyseessä on olleet aidot tunteet – rakkaus, kuten henkilö väittää?
Miksi ketään kiinnostaa? Mitä kiinnostavaa on ”melkein yhdeksän kuukautta” jatkuneessa suhteessa?
Mistä tiedämme, että versiot, joita toinen osapuoli kertoo, ovat edes totta? Esim. ”shokkiero” tekstiviestillä, mitä kaikkea on tapahtunut ennen sitä?
Miksi meidän tarvitsikaan tietää? Koko ilmiö on vastenmielisyydessään tietyllä tavalla oireellinen. Minusta kyse ei ole siitä, että tämä yksi henkilö toimii jotenkin oudosti. Vaan siitä, että tiedotusvälineet ja me kaikki lukijat olemme ilmeisesti muuttuneet arvostelukyvyttömiksi. Jos yksikään tiedotusväline ei reagoisi tällaisiin ilmiöihin, ei niitä myöskään tulisi lisää. Mutta, koska lööppijulkisuus myy, pitää koko ajan pystyä kehittää uutta. ihminen, joka myy itseänsä julkisuudessa on paitsi ärsyttävä ja kuvottava myös säälittävä ja tavallaan jopa uhri.

Mutta onko tämä vasta alkua meillä Kiss and Tell -saralla? Salarakkaita on toki ollut ennenkin. Jo Tabe kertoi aikanaan kaiken, mutta hänessä olikin persoonaa itsessään, hänen ei tarvinnut tarrautua epätoivoisesti viiteentoista minuuttiinsa julkisuudessa ja jäädä kelaamaan sitä samaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.


Meistä tuli muurareita...

Välillä, kun on tyytymätön elämäänsä, lähinnä työuraansa, alkaa pohtia mitäs niistä muista tuli? Ei ala-aste, eikä yläaste eikä lukiokavereistakaan vaan opiskelukavereista ns. kurssikavereista?
Itse en ollut ainejärjestöaktiivi ja muutaman ensimmäisen vuoden jälkeen en oikeastaan paljoa saman vuoden fukseja nähnyt kuin kahvilassa ja sitten seminaareissa.
Ainakin yksi vetää keskusteluohjelmia radiossa ja telkussa. Yksi ohjaa elokuvia. Yksi on ollut pitkään uutistoimittaja. Ja sitten se yksi meni naimisiin huomattavasti itseään vanhemman miehen kanssa ja nousi kertarysäyksellä julkkikseksi. Jostakin taisi tulla diplomaattikin.
Kuinka moni mahtaa saada leipänsä tavalla tai toisella pääaineeseen historiaan liittyen?
Oma selitykseni oli aina nyhjätessäni asiakaspalveluduuneissa, joista en pitänyt, että koulutuksellani ei pätevöidy suoraan mihinkään. (ikään kuin kyseinen koulutusyhdistelmä olisi kaapannut minut enkä mitä valinnut sitä, tai että en olisi voinut opiskella lisää ihan muuta. Mistäköhän tällainen kohtalonomaisuus oikein onkaan tullut?)
En koskaan tajunnut sitä tosiasiaa, että koulutus on vaan väline, jota käytetään hyväksi omien ideoiden esille tuomiseen. Siis siihen, että on päämäärä. Minulla ei koskaan ollut.
Voikin sanoa, että kun muut kapusivat tikapuitaan tai kulkivat omia polkujaan, minä tarvoin hyllyvässä suossa, jonka oli luonut mieleeni.
Onneksi lopulta löysin kovaa maata. Mikä minusta tuli? Vielä on liian aikaista sanoa. Tällä hetkellä olen tyytyväinen.


Arjen enkelit

Työpaikalla ei ehkä ole koko Suomi pienoiskoossa, mutta eri persoonallisuustyyppejä tännekin mahtuu.
On aamuäreä murjottaja, on hapannaama ja katkera elämänsä sivustakatsoja. On työpaikkakiusaajaa, monta juorutätiä ja –setää sekä lisäksi muutama ikipositiivinen.
Kaiken juoruilun ja pahanpuhumisen seassa nämä elämään ja jopa työpaikkaan positiivisesti suhtautuvat raukat onnistuvat kerta toisensa jälkeen kääntämään tilanteet mukaviksi.
Miten niin raukat?
Hehän ovat arjen enkeleitä, jotka onnistuvat säteilemään meille kyynisemmille mörökölleille hieman aurinkoa. Minulla on kuitenkin teoria.
Hyvän kouluaikaisen ystäväni äiti oli tällainen: aina positiivinen, osasi todella nähdä pilvissä kultareunan olematta silti ällö, teennäinen tai sovinnainen.
Hän kesti miehensä alkoholismin ja syrjähypyt ja itsekeskeisyyden, lastensa (jotka perivät isänsä luonteen) kiukuttelun jne. Kaiken hän ikään kuin imi itseensä ja muutti positiiviseksi energiaksi.
No syöpähän siitä tuli. Monta vuotta hän eli vielä syövän kanssa edelleen myönteisenä ja toiveikkaana, kunnes lopu syöpä uusiutui niin pahana, että hän ei voittanut sitä taistelua.

Siunaustilaisuus oli yksi koskettavimmista, missä olen ikinä ollut. Kirkko oli ääriään myöten täynnä, kaikki eivät mahtuneet edes sisälle. Olisi luullut, että vainaja oli joku julkkis ja paikallisesti hän olikin tunnettu ja pidetty.
Mutta jotain hänen hyvästä luonteestaan jäi, koulukaverini joka hoiti häntä sairauden loppuvaiheessa, muuttui enemmän äitinsä kaltaiseksi. Meille muille jäi muistot hänestä.

Ja se teoria?
Ihminen, joka ottaa ympäriltään kaiken negatiivisuuden kantaakseen ja muuttaakseen sen positiivisuudeksi, ottaa hirveän taakan ja uskon, että kenenkään fysiikka ei lopulta kestä vaikka psyyke kestäisikin. Toisaalta, jos olemassa olomme tarkoitus on tehdä toiset onnelliseksi, ystäväni äiti oli jo osansa tehnyt monta kertaa ja hänen oli aika päästä lepoon.


Uhkia mielessä

Välillä aina tulee mieleen, että mitä jos tämä nykyinen asenneilmasto, jossa homotkin saavat rekisteröidä parisuhteensa, onkin vain vaihe, jonka jälkeen paltaan taas aikaan, jossa käydään salakapakoissa, homoseksuaalisuus on rikos jne.? Ja onhan se vielä monissa paikoissa niin. Enkä edes väitä, että yleinen asenneilmasto koko Suomessa tai kaikkien suomalaisten keskuudessa olisi mitenkään erityisen vapaamielinen tai avarakatseinen.
Näitä mietteitä tulee aina, kun katsoo jotain holokaustiin liittyvää filmiä. Miten ihmisten olikaan mahdotonta käsittää sitä, että voisi olla mahdollista, että ihmisiä viedään keskitysleireille ja tuhotaan systemaattisesti. Eihän sellaista mahdollisuutta osaa ajatella, eihän sellaisen olisi pitänyt olla mahdollista 1930-luvulla eikä nytkään.
Kansanmurhia ja joukkoteloituksia ja karkotuksia tapahtuu kuitenkin koko ajan. Sotaa käydään ja ihmiset joutuu pakosalle. Se, että meillä on nyt kaikki suhteellisen hyvin ei ole mikään tae, että niin on pysyvästikin. Historiassa Suomen osalla on muutamia pidempiä rauhanjaksoja, joita on aina seurannut sota itäisen naapurin kanssa. Aivan lähellä on edelleenkin valtioita, joissa ihmisoikeudet eivät ole edes meidän tasolla.
Aivan rajamme lähellä on myös monia ydinvoimaloita, jotka voivat pamahtaa hetkenä milloin hyvänsä. Niiden olemassa olosta saamme osittain kiittää itseämme, tuommehan energiaa Venäjältä. Välillä näiden kaikkien uhkakuvien miettiminen ahdistaa. Täällä elämme –
omaa pikkuelämäämme, käymme äänestämässä vaaleissa, toiset polkevat oravanpyörässä rahan perässä. Ja yks kaks kaikki voi olla hetkessä toisin.
Alan pikku hiljaa kallistua linkolalaisuuteen, ehkäpä vetäydyn jonnekin korpeen ja pystyttelen siellä.


Miehen ja naisen eurot

Julkisuudessa on paljon puhuttu ”samasta työstä sama palkka” ja ”naisen euro on 80 senttiä” jne.
Ylen Vaalikoneessakin oli kysymys: ”Luottamusmiesten oikeuksia saada tietoa työntekijöiden palkoista täytyy lisätä miesten ja naisten palkkaerojen kaventamiseksi.”

En oikein ymmärrä miten tällä keinolla pystyttäisiin kaventamaan palkkaeroja. Ministeri Haatainenkin on ollut minusta sitä mieltä, että epätasa-arvo ei ole ammattiryhmien sisällä vaan niiden välillä. Kysymys ei yleisimmin ole siitä, etteikö tismalleen samasta työstä saisi samaa palkkaa.

Haataisen mukaan (oli haastattelu syksyllä) kyse on mies- ja naisvaltaisten alojen suurista palkkaeroista sekä miesten ja naisten sijoittumisesta eri organisaatiotasoille. Ja juuri näihin rakenteisiin pitäisi pystyä puuttumaan. Olen ihan samaa mieltä ministerin kanssa.

Vaalikoneen ehdotus ei sinänsä kertoisi mitään uutta, saataisiinpa vaan muutama luottamusmies tuntemaan itsensä entistä tärkeämmäksi.

Niin kauan kuin yhteiskunnassa arvostetaan esim. teknisiä aloja enemmän kuin hoiva- ja hoitotyötä ei palkkaerot tule oikeasti supistumaan. Kilpailuttaminen julkishallinnon puolella ei ole lisännyt tehokkuutta eikä parantanut työoloja, lähinnä tuonut lisää hallintobyrokratiaa sekä epäselviä tarjousvalituksia markkinatuomioistuimeen.

Niin kauan kuin talouskasvu ja raha ovat yhteiskunnan tavoitelistan kärkipäässä, ei varmaan palkkaerotkaan tule tasoittumaan. Jos ajattelee vaikka mitä joku copy tienaa mainostoimistossa verrattuna sairaanhoitajaan, niin eihän siinä ole mitään järkeä. (jos copy tekee työnsä paskasti tuote ei ehkä myy, jos sairaanhoitaja mokaa joku saattaa kuolla)
Mutta koska copyn työn ansioista yritys X myy tuotettaan (tai uskoo myyvänsä) sitä sata kertaa enemmän, on myös copyn saatava osansa. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa kumpaa sukupuolta copy tai sairaanhoitaja on. Tai tekevätkö he työnsä hyvin.

Siksi palkkatilastoista vedetyn ”naisen euro-sloganin” tilalle pitäisi keksiä jotain parempaa. Kysymyshän ei lopulta minusta ole siitä, että mies automaattisesti saa parempaa palkkaa kaikissa tapauksissa. Itse olen alalla, jolla naiset tilastojen mukaan saavat parempaa palkkaa. Sen sijaan, että vatvotaan asiaa ikään kuin sukupuolten välisenä kysymyksenä se tulisi nähdä alakohtaisesti. Vaikuttaa ihmisten asenteisiin ja pyrkiä tuomaan muita arvoja kuin talouskasvu.
Mutta globaalissa maailmassa en kyllä näe tällaista kehityskaarta kovin mahdollisena. Ehkä jonkun suuren romahduksen tai muun vaurauden uusjaon jälkeen.
Lopultahan kyse on kuitenkin itsekkyydestä ja kukaan ei halua luopua saavuttamistaan eduista. Ei myöskään ne hyvin ansaitsevien miesten pienipalkkaiset vaimot.


Se on ihan kone!

Nyt se sitten tapahtui – sain vaalikoneessa keskustalaisen miehen ykkösehdokkaaksi.
Kuinka tämä on mahdollista? No, vastataan sopivan EU- ja Nato –kriittisesti ja valitaan annetuista pääministeri ehdokkaista Vanhanen…

Vaalikoneet on mukavia, jos tykkää testeistä. Pelkän %-yhteensopivuuden mukaan ehdokasta ei tosiaan kannata valita, tai siis jos haluaa, että ehdokas olisi edes kysymysten verran samaa mieltä. Onneksi monet ehdokkaat ovat myös perustelleet vastauksiaan, joten viimeistään siinä vaiheessa voi kaikkein höyrypäisimmistä luopua.

SKP oli myös hyvin listallani edustettuna, valitsinhan jossain kohtaa ”luovutaan talouskasvun ihannoinnista”. Toisaalta se on hyvä periaate noudatettavaksi.

Änkyräkommunisti tai tupailtaveteraani?
Vaikea pulma, mutta vapise kokoomusporvari, minun ääntäni et saa!


Seuraava