Meistä tuli muurareita...

Välillä, kun on tyytymätön elämäänsä, lähinnä työuraansa, alkaa pohtia mitäs niistä muista tuli? Ei ala-aste, eikä yläaste eikä lukiokavereistakaan vaan opiskelukavereista ns. kurssikavereista?
Itse en ollut ainejärjestöaktiivi ja muutaman ensimmäisen vuoden jälkeen en oikeastaan paljoa saman vuoden fukseja nähnyt kuin kahvilassa ja sitten seminaareissa.
Ainakin yksi vetää keskusteluohjelmia radiossa ja telkussa. Yksi ohjaa elokuvia. Yksi on ollut pitkään uutistoimittaja. Ja sitten se yksi meni naimisiin huomattavasti itseään vanhemman miehen kanssa ja nousi kertarysäyksellä julkkikseksi. Jostakin taisi tulla diplomaattikin.
Kuinka moni mahtaa saada leipänsä tavalla tai toisella pääaineeseen historiaan liittyen?
Oma selitykseni oli aina nyhjätessäni asiakaspalveluduuneissa, joista en pitänyt, että koulutuksellani ei pätevöidy suoraan mihinkään. (ikään kuin kyseinen koulutusyhdistelmä olisi kaapannut minut enkä mitä valinnut sitä, tai että en olisi voinut opiskella lisää ihan muuta. Mistäköhän tällainen kohtalonomaisuus oikein onkaan tullut?)
En koskaan tajunnut sitä tosiasiaa, että koulutus on vaan väline, jota käytetään hyväksi omien ideoiden esille tuomiseen. Siis siihen, että on päämäärä. Minulla ei koskaan ollut.
Voikin sanoa, että kun muut kapusivat tikapuitaan tai kulkivat omia polkujaan, minä tarvoin hyllyvässä suossa, jonka oli luonut mieleeni.
Onneksi lopulta löysin kovaa maata. Mikä minusta tuli? Vielä on liian aikaista sanoa. Tällä hetkellä olen tyytyväinen.