Kun oma ihanne tai ideaali osoittautuukin joksikin muuksi kuin on ajatellut, on aina paitsi suuren pettymyksen myös itsetutkiskelun paikka. Miksi ihmeessä luotin häneen? miten ihmeessä en tajunnut tuotakaan piirrettä? Tällaisia ja monia muita kysymyksiä risteilee mielessä, samalla kun ehkä vähän hävettää ja toisaalta ehkä kostonjanokin tulee mieleen.
Omaa pettymystänsä purki jälleen tänään yksi entinen puoluejohtaja julkaisemalla kirjan, jossa uutisten mukaan haukkui entisen puolueensa ja sen nykyjohdon.
minä puran sitten pettymystäni blogiin. Ehkäpä pettymyksen mittasuhde on suhteessa välineeseen. Tapsin tänään myös idealistisen eduskuntaehdokkaan, jolle toivon kaikkea hyvää. Kun jotain kuolee syntyy aina jotain uutta. Ehkä yhden idealismin hautajaisista nousee toisen idealismin siivet?
Kommentoi kirjoitusta
Kirjaudu sisään voidaksesi kommentoida kirjoitusta.
Ei vielä tunnusta? Liity nyt!
2 kommenttia
kesäpoika
15.2.2007 22:08
Viisas lause toi viimeinen.. Eikä edes tarvi ehkä-sanaa tai kysymysmerkkiä. :)
Musta petetyksi tuleminen kertoo ihmisestä jotain kaunista. Että on osannut luottaa ja olla itse niin puhdas, ettei osannut epäillä, ettei tullut mieleen. Kyynisyydessä ei oo mitään ylpeilyn aihetta. Se on ymmärrettävää vain silloin, kun se johtuu edellisistä petetyksi tulemisista.
Kauneuspilkku
16.2.2007 08:48
Niin, kyynisyydessä ei tosiaankaan ole mitään kaunista tai tavoiteltavaa, elämä tosin opettaa ehkä kyyniseksi, mutta silti kannattaa yrittää välttää liikaa kyynisyyttä. Sarkasmi voi olla kiva huumorinlaji, mutta elämänasenteena aika kuluttava sekä itselle että ympäristölle.
Tuosta loppulauseesta: voihan se olla, että jossain vaiheessa idealismi kertakaikkiaan kuolee ihmisessä. Puoluejohtajalle eikä minullekaan nyt ei kuitenkaan näytä käyvän niin.